Ajatuksia, Hyvinvointi, Mieli

Esiintymiskammoisesta luennoitsijaksi

tammikuu 26, 2018

Ääneni vaikuttaa epävarmalta. Heiveröiseltä, ajattelen. Tuntuu, että saan vaivoin esiteltyä itseni ihmisille, jotka istuvat pöytiensä ääressä minua katsellen. Ja sitten mietin kuinka kummassa pystyn puhumaan koko minulle varatun ajan. Olen elämäni ensimmäistä kertaa luennoimassa. En ole koskaan nauttinut ihmisryhmälle puhumisesta, enkä todellakaan tuntenut oloani mukavaksi jos olen joutunut sellaiseen tilanteeseen. Miten kummassa nyt päädyin tähän?

No. Ihan vain sanomalla kyllä, kun sellaista ehdotettiin.

Ystäväni, hyvinvointivalmentaja ja terapeutti Mippi suunnitteli Kahvila Hemman omistajan Karinin kanssa hyvinvointitilaisuutta, ja pyysi mukaan. Tilaisuudethan ovat mun juttu. Olen järjestänyt itsekin jo monta. Ja onhan mulla paljon sanottavaa hyvinvointiin liittyen muutosvalmentajan ja personal trainerin ominaisuudessa. En silti ole aiemmin itse ollut se esiintyvä osapuoli, vaan puuhannut tuotannon puolella. Silti sanoin kyllä.

EsiintymiskammoEsiintymiskammo ei estä esiintymistäni

KAKSI KUUKAUTTA ENNEN TILAISUUTTA

Luentoon ja aamupalatilaisuuteen on aikaa vielä melkein kaksi kuukautta, laskeskelen ja huokaan mielessäni. Onneksi. Huomaan kuinka pelko nousee rintakehälle. Pitäisikö se peruuttaa, enhän mä ole mikään esiintyjä, ajattelen ja pelko asettautuu paikalleen vähän mukavammin. Tiiviimmin.

Se ei tunnu hyvältä siinä. En halua olla pelolle mukava oleskelupaikka. Olohuone johon se voi noin vain asettautua lepäämään ja rajoittamaan minun elämääni.

Joo. Ihan kiva hei, että yrität auttaa, tehdä sitä mikä sun hommasi on, ajattelen ja lisään: mutta nyt mä en tarvitse sua tässä. Mä aion tehdä tämän silti, vaikka roikkuisit mukana.

Oho. Pelko lakkasi painamasta rintakehälläni, mutta yritti vielä sanallisesti taivutella. Se sanoi: Siinä voi kyllä käydä huonosti, oletko ajatellut sitä? Entä jos nolaat itsesi? Entä jos et pysty puhumaan ja unohdat mitä olit sanomassa? Sitä paitsi, ethän sä ole mikään puhumaan kenellekään mitään!

Entä jos nolaat itsesi? Sitä paitsi, ethän sä ole mikään puhumaan kenellekään mitään!

No joo. Se on kyllä totta. Ehdin jo lannistua, kunnes jostain nousee sisu. Todellakin olen asiantuntija. Mä tiedän hyvinvoinnista paljon. Sen lisäksi, että olen lukenut ja opiskellut paljon, mulla on siitä valtavasti omakohtaista kokemusta joka nostaa mun asiantuntijuuden aivan uusiin ulottuvuuksin. Mä olen hei sentään myös kokemusasiantuntija, ja hyvä vertaistuki monelle.

Ojennan pelkoani oikein olan takaa. Ja mietin sitten mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua. Noh. Onhan ihan mahdollista että unohdan hermostuksissani mitä olin puhumassa. Mutta mä voin tehdä muistiinpanoja. Ja ylipäätään, pahin mitä voisi tapahtua on se, että kuulijat voisivat pettyä ohjelmatarjontaan. Sitten, jossain vaiheessa he unohtaisivat sen, koska ihmiset eivät jaksa kovinkaan pitkään vaivata päätään muiden asioilla.

Että joo. Ehkä mä otan nyt riskin, koska yhtä lailla mulla on mahdollisuus onnistua ja tehdä elämässäni jotain uutta.

KAKSI VIIKKOA ENNEN TILAISUUTTA

Pari viikkoa ennen tilaisuutta, miettiessäni miten toteutan osuuteni ja onko suunnittelemani sisältö sopivanlainen, hermostus yrittää taas ottaa valtaansa. Koska mulla ei ole aiempaa kokemusta yleisölle puhumisesta, en osaa verrata mihinkään miten nyt vaikka muistiinpanojen tekeminen kannattaa. Tai kuinka laajalti kannattaa puhua ja niin edelleen.

Teen päätöksen luottaa, että mun ei tarvitse ponnistella turhia vaan kaikki sujuu hyvin jos niin on tarkoitettu

Teen päätöksen. Luotan siihen, että mun ei tarvitse ponnistella tämän asian eteen, vaan voin luottaa siihen että sujuu hyvin jos niin on tarkoitettu. Teen muistiinpanot fiiliksen mukaan, ja sitten luotan että ne ovat riittävät. Uskon itseeni. Siihen, että sitä puhetta tulee jostain mun sisimmästäni. Ja se mihin pystyn, se riittää.

TILAISUUS ON KÄSILLÄ

Tilaisuutta edeltävänä päivänä kasaan muistiinpanojani. Mietin järjestystä. Entä jos lyhentäisin? Kirjoittaisin vain avainsanoja. Yritän, mutta se tuntuu väärältä. Juttelen Janin kanssa ja yritän sitten jatkaa. Se tuntuu väärältä edelleen. Näillä mennään siis. Näillä muistiinpanoilla ja luottamuksella että kaikki sujuu tarpeeksi hyvin.

Luentopäivän aamuna olen rauhallinen. Juon vain vähän kahvia. En halua sen aiheuttamaa ylivirittyneisyyden tunnetta, mutta toivon sen ehkäisevän  mahdollisen päänsäryn. Teen joogan. Käyn suihkussa. Valmistaudun ja lähden. En tarkistele muistiinpanoja matkalla, vaan keskityn luottamaan.

Luentopäivän aamuna olen rauhallinen, mutta sitten epävarmuus hyökyy ylitseni

Istahdan pyörivälle puhujan jakkaralleni ja odotan hetken. Sitten aloitan esittelemällä itseni. Epävarmuus hyökyy ylitseni, ääneni on liian hento. Ihan kuin katselisin itseäni jostain ulkopuolelta. Mietin, että ihanko todella mä aion nyt avautua näille osin vieraille ihmisille tässä, ja kertoa itsestäni ja omista yksityisistä kokemuksistani. Tuntuu, että en ehkä kykene puhumaan koko minulle varattua aikaa. Jatkan puhumista silti.

Epämukavuuden- ja mukavuudentunne vaihtelevat. Lopulta mukavuuden tunne pyrkii ottamaan enemmän tilaa, ja epävarmuus jää taka-alalle. Jännityksen tunne säilyy läpi esityksen ja saa sydämeni sykkimään normaalia nopeammin. Yhtäkkiä olen loppusuoralla. Sitten jo loppusanoissa. Mitä, nytkö tämä jo loppuu, ajattelen. Kiitän. Taputuksia. Lähden paikaltani ja tuntuu kuin olisin ilmassa.

Hei se meni tosi hyvin, Mippi kuiskasi astellessaan valmistautumaan omaan osuuteensa.

Hyvin meni, sanoi äitini kun istahdin pöydän ääreen hänen viereensä, ja lisäsi perään, että pelkäsi minun puhuvan liian nopeasti. En kuulemma puhunut.

Mitä, nytkö tämä jo loppuu?

Itselläni oli ristiriitainen olo. Toisaalta oli hirvittävän hyvä ja nautinnollinen fiilis, ja toisaalta hyvä palaute kokonaisuuden sujuvuudesta ja siitä, että se meni hyvin, ei vakuuttanut. Itsestä tuntui, kuin olisin takellellut sanoissani jatkuvasti.

Ihaninta oli se, kun Jani sanoi luottaneensa minun hoitavan homman kotiin, koska olin ollut niin zen edellispäivinä. En ollut valittanut tai uhkaillut peruuttavani osuuteni. Oli mukava huomata, että sisäinen työskentelyni näkyi myös ulospäin.

Seuraavina päivinä hyvä fiilis alkoi vahvistua. Tuntui oikeastaan aika kivalta. Siltä, että haluaisin tehdä sen uudelleen. Perästä päin ripsutteleva palaute lisäksi hyvää fiilistä. Lämmitti kuulla että tilaisuudesta oli tykätty ja olimme Mipin kanssa pystyneet herättämään ihmisissä uudenlaisia ajatuksia. Huikeinta oli kuulla, että minusta huokui tyytyväisyys ja hyvä olo, eikä jännittäminen näkynyt. Mietin vain että mihin se jännitys sitten piiloutui?

Kun tekee asioita eri tavalla, voi saada erilaisia tuloksia

No, näkyi jännitys tai ei, oikeastaan se ei ole tärkeää. Tarinan opetus on se, että mitä väliä. Me ollaan ihmisiä kaikki, ja se mitä tekee ensimmäistä kertaa, usein jännittää (ellei ole juonut alle pullollista kuohuviiniä). Se on erittäin ok.

Ja onhan tässä toinenkin opetus. Nimittäin se, että kun tekee asioita eri tavalla, voi saada erilaisia tuloksia.

Minä olen entinen kovan luokan suorittaja. Se tyyppi joka valmistelee, suunnittelee, opettelee, stressaa, saa vatsahaavan, syö Somacia ja jatkaa samaan tapaan. Sitten aloin opetella toisenlaista lähestymistapaa. Nyt valitsin toisin. En stressannut, päätin luottaa ja kaikki meni hyvin. Paremmin, kuin mitä stressin kanssa olisi ikinä mennyt.

LUE MYÖS: KUN KLAUSTROFOBINEN LAITESUKELTAA

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Katja/jumalainenseikkailu tammikuu 26, 2018 at 19:05

    Tuttuja tunteita, taas 🙂 Pelkään vieläkin esiintymistä, mutta vähemmän kuin ennen. Ensin aloin esiintyä tanssimalla, sittemmin töissä, aina kun on mahdollista. Nyt on pian edessä jännittävin esiintyminen, oman runokirjan esittely ja runojen lukeminen kirjastossa, kääk! No, enköhän selviä…

    • Reply Anna-Maria tammikuu 30, 2018 at 15:29

      Oho! On tosi rohkeaa aloittaa tanssimalla jos kärsii esiintymisjännityksestä tai pelosta. Tai siis, ehkä mä ajattelen näin koska en osaa tanssia. Mut hei, ihan superhienoa että teet näitä juttuja silti <3 Tsemppiä kirjan esittelyyn. Se menee just hyvin <3 Mä lähetän sulle tsemppiajatuksia 🙂

      • Reply Katja/jumalainenseikkailu helmikuu 2, 2018 at 15:44

        Mulle tanssiminen taas on luontevinta – kylläkin se on ihan eri asia, kun pitää muistaa se koreografia…Ja jännittäminen tanssiessa on siitä hankalaa, että se jäykistää lihakset. Oikeastaan musta tuntuu, että tämä kaikki esiintyminen on ollut treeniä tätä tärkeintä varten, eli omien kirjojen esittelyä. Sitä haluan tehdä paljon lisää tulevaisuudessa <3 Kiitos tsempistä!

    Leave a Reply