Ajatuksia, Ajatuksia/Mielipide/Ajankohtaista, Lifestyle, Mieli

Neljä kuukautta siitä, kun lopetin entisessä ammatissani – Päiväkirja osa 2

tammikuu 17, 2018

Neljä kuukautta sitten onneton ja kaoottinen elämänvaiheeni päättyi. Lopetin entisessä työssäni. Panin pauselle myös opiskelun ja pyrkimykset. Sillä samalla hetkellä myös turvallisuuden- ja varmuudentunne hävisi. Vaihdossa sain suuren tuntemattoman. Epävarmuuden ja toivon paremmasta.

Samassa hötäkässä ryhdyin hyvästelemään myös entistä ammattiani hoitajana. Olin jo useamman vuoden ajan yrittänyt päästä vaihtamaan alaa, tehnytkin kaikenlaisia toimenpiteitä asian eteen. Sekoittanut raskaan työn, erilaiset opinnot sekä arjen omituiseksi asetelmaksi.

Olin aika lopussa viime syksynä kaiken tuon jäljiltä. Nyt olen saanut levätä, ja mikä hienointa, myös ammatillisen kuntoutuksen prosessi on ottanut ensimmäisen askeleensa.

Kun olin ollut poissa työstä kaksi kuukautta, julkaisin tuolta ajalta päiväkirjan. Se on koko blogihistoriani luetuin ja reaktioita kerännein julkaisuni. Silloin myös toivottiin, että päiväkirja saisi jatkoa. Tässä sitä nyt olisi. Jos et ole lukenut ensimmäistä osaa, pääset siihen tästä linkistä.

PÄIVÄKIRJA OSA 2

Maanantai 13.11

On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun lähdin työstäni. Julkaisin eilen päiväkirjani ensimmäisen osan blogissani. Jännitin julkaisua enemmän kuin koskaan aiemmin. Mietiskelin onko ylipäätään mitään järkeä tehdä sitä. Saako kukaan mitään?

Hetki julkaisun jälkeen huomasin ensimmäiset kommentit. Sydämiä ja kiitoksia. Palautetta hyvästä tekstistä. Pikkuhiljaa alkoi tipahdella ihmisten omia tarinoita. Henkilökohtaisia viestejä. Kaveripyyntöjä. Juttua luettiin tuhansia ja taas tuhansia kertoja.

Tuntuu epätodelliselta kun ihmiset kertovat saaneensa tekstistäni uskoa, tsemppiä, vertaistukea, ajattelemisen aihetta, valoa, rohkeutta, energiaa, helpotuksen tunnetta sekä luottamusta omaan tulevaisuuteen. Tavoitteeni juttua julkaistessa olikin antaa vertaistukea sekä ehkä uusia oivalluksia omaan tilanteeseen, mutta palautteen määrä sekä laatu tuntuu huikaisevalta. Tuntuu että oikeasti vaikutin. Se on sitä mitä minä haluankin tehdä.

Juttelin julkaisua edeltävänä päivänä mieheni kanssa vaikuttamisesta sekä rohkeudesta, kun pohdin onko mitään järkeä julkaista näin henkilökohtaista tekstiä. Kantani kuitenkin on, että vain asioita esiin nostamalla voi vaikuttaa. Jos kukaan ei koskaan sano mitään, tee mitään tai puutu epäkohtiin, ei muutostakaan tapahdu.

Olisin helppo kohde jollekin, joka haluaisi hyökätä

Postauksen jälkeen vastailin viesteihin ja kommentteihin. Nukuin levottomasti, siitäkin huolimatta että vastaanotto oli hyvä. Aihe oli kuitenkin hyvin henkilökohtainen, ja tuntui että olen aivan paljas. Olisin helppo kohde jollekin, joka haluaisi hyökätä. Kukaan ei halunnut. Se tuntui hyvältä.

Tällä hetkellä tuntuu että olen jutun julkaisun myötä jollain tavalla tipauttanut entisen minän palasia harteiltani. Esimerkiksi painavan panssarin. Olen oppinut tämän matkan aikana uudenlaisia suojauskeinoja. Tärkein niistä on lempeys. Kun suhtaudun lempeydellä itseeni sekä muihin, minulla ei ole enää tarvetta puolustautua niin rajusti. Ei ainakaan hyökkäämällä, koska valitsen ketkä pääsevät kosketuksiin sisimpäni kanssa.

Nyt on sen aika, kun odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haluan uskoa pahimman olevan jo takana, hävinneen kuluneiden kahden kuukauden mukana, mutta en voi olla varma. On vain luotettava siihen.

Tiistai 14.11

On kulunut kaksi päivää siitä, kun julkaisin jutun aiemman osan. Olen tänäänkin vastaillut kommentteihin ja viesteihin. Myötäelänyt hetken verran monen muun uupumusta ja kokemuksia. Vastaanottanut kauniita sanoja ja voimaviestejä. Yksi postauksen lukenut kuvaili minun näyttävän maanpäälliseltä enkeliltä. Joku totesi toivovansa, että kaltaisiani olisi enemmän jotta maailma voisi muuttua paremmaksi.

Tällaiset kommentit tuntuvat pakahduttavilta. Ja tosi oudolta. Välillä kelailen, että mitä mä oikeastaan tein. Neuvottelin väkivaltaisten sotajoukkojen osapuolten kanssa, ja onnistuin lopettamaan maailman sodat? Vai julkaisinko sittenkin vain yhden postauksen? Oli miten oli, on silti hienoa jos yksikin ihminen on saanut siitä voimaa.

Yksi postauksen lukenut kuvaili minun näyttävän maanpäälliseltä enkeliltä

Samaan aikaan olen taas väsynyt. Koko juttu vei paljon energiaa, mutta toisaalta myös antoi sitä. En vain tässä tilassani osannut ottaa sopivasti vastaan. Siispä otin kaiken. Se latasi tutun ylivirittyneisyyden tilan täyteen latinkiin, ja nyt huomaan sen olossani.

Tiedän että se ei ole vakavaa eikä pysyvää, mutta kieltämättä huomaan arvostelevani oloani. Vertaan tunnetilaani viikon takaiseen, siihen kun olin täynnä virtaa. Nyt tuntuu kuin olisin taantunut.

Toisaalta olen tosi tyytyväinen, että tiedostan tämän ajatteluni. Vain tiedostamalla voin hyväksyä sen, ja näin vähentää arvostelemistakin. Tätä kirjoittaessa ymmärrän myös yhden puolen tätä asiaa.

Nimittäin kuukautiskierron. Matala mieli voi myös kieliä PMS-oireesta. Tai nämä kaikki tekijät vaikuttavat yhdessä. Ei mitään hätää siis. Nyt voi hyvällä omallatunnolla mennä lukemaan mielenkiintoisinta kirjaa.

Perjantai 17.11

Alkuviikosta saakka olo on ollut alavireinen ja uupunut. Kävin eilen Helsingissä. Mietin junassa, että skippaan menot ja istun vain joissain kahvilassa yksinäni. En kuitenkaan perunut, vaan menin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Testasin Elixialla uutta treeniä, ja se teki aivan superhyvää.

Sain kunnolla energiaa ja heräsin tähän päivään hyvällä fiiliksellä. Hengailin silti iltapäivään saakka pyjamassa. Lähinnä siksi, että mä voin.

Mietin että skippaan menot ja istun joissain kahvilassa yksinäni

Lauantai 18.11

Tänään oli pikkujoulut. Aamulla nautin sängyssä raukeasta olostani, ja sitten joogattiin. Tuntui hyvältä, ja päälläseisontaharjoitus antoi virtaa. Ai että! Hemman lounas kruunasi loistavan aamupäivän/päivän.

Sitten mentiin pikkujouluihin. En viitsinyt ottaa alkoholia. Lähinnä siksi, että päästiin autolla kotiin mutta on siinä sekin puoli, että en halua riskeerata hormoniheittelyillä olotilaani. Haluan pitää kiinni hyvästä fiiliksestä, eikä se oikein krapulassa onnistu kun mieli laahaa ja on morkkis.

Just nyt olo on hyvä, vaikkakin vähän kyllä pohdiskelin äsken sitä miten jännä fiilis se on, kun tuntuu että ei kuulu tänne, tai että on vaan niin erilainen. Mies lähti kavereilleen mikä olikin hyvä, koska hän oli juonut vähän ja oli hiprakassa. Se on niin eri aallonpituus, että en olisi jaksanut yhteistä illan viettoa.

Perjantai 24.11

Onneksi muutaman yön takainen unen häiriintyminen oli väliaikaista. Olen nukkunut todella sikeästi viime yöt. Jopa niin sikeästi, että tuntuu kuin olisin palannut taas vähän ajassa taaksepäin, siihen aikaan kun olin juuri lopettanut hoitajan työn. Silloin nukuin kuin tukki, eikä uni olisi loppunut millään. Hetki sitten, siis ennen päiväkirjapostausta, olin aamuisin virkeä mutta ehkä kaiken auki repiminen vaan oli niin iso juttu, että nyt unta taas riittää. Aamuinen herätyskellon soitto tuntuu kohtuuttomalta kidutuskeinolta, kun silmäluomet ovat aivan liian raskaat aukeamaan.

Sain toissapäivänä työvoimatoimistosta meiliä, että kaupunkiini aukeaa autokauppa. He pestaavat yhden. Tiedossa olisi jonkinlainen nettitapahtuma asian tiimoilta. Ahdistuin. Poistin meilin ja halusin unohtaa sen. En mä vielä ole valmis tällaiseen! – huusi kaikki solut minussa. Itse olin hiljaa.

Sitten sain sovittua tammikuulle ammatilliseen kuntoutukseen liittyen kuntoutusohjaajan kanssa treffit. Projekti ottaa siis ensimmäisen konkreettisen askeleen. Onneksi lähden ensi viikolla matkalle. Saan vielä hetken levätä ja mikä tärkeintä, saan etäisyyttä kaikkeen. En olisi vielä valmis tähän projektiin, vaikka olenkin sitä innolla odottanut. Uskon, että nämä menee nyt näin, koska se on hyvä näin.

Edellä mainitut asiat saivat epävarmuuden peikon taas esiin. Muutamien sekuntien ajan ajattelin, että eihän millään ole mitään takeita onnistua. Pian olen rahaton ja koditon. Syrjäytynyt ja toivoton tapaus. Huonosti kaikki asiansa hoitanut.

Ajattelin, että eihän millään ole mitään takeita onnistua. Pian olen rahaton ja koditon. Syrjäytynyt ja toivoton tapaus. Huonosti kaikki asiansa hoitanut

Sitten havahduin. En lähde tälle tielle, ajattelin. En anna näille ajatuksille valtaa. Se ei hyödytä mitään, mutta vie mielen matalalle.

Juttelin ystävien kanssa. He kertoivat työjuttuja. Olin hetken aikaa hivenen kateellinen. Heillä on varmuus. Minulla ei ole. Siitä minä luovuin. Tietenkin luovuin, koska muuta mahdollisuutta ei ollut, yritin muistuttaa itseäni. Sitä paitsi, ei kai mikään muu ole varmaa – tai ainakaan pysyvää – kuin muutos.

Illalla hakeuduin miehen kylkeen kiinni sohvalla. Kerroin että kaipaan syliä. Toisen rauhoittavaan läsnäoloon ja hellään silitykseen oli hyvä rentoutua. Kerroin, että en pärjäisi ilman häntä.

On ihanaa että lähellä on ihminen jolle voin sanoa näin, ja vielä aidosti tarkoittaa sitä. Ennen saatoin parishteessa ollessani sanoa toiselle, että pärjään ilman häntä vallan mainiosti. Silloin päälläni oli kova suojakuori. En päästänyt lähelle. En tietenkään, koska olin varta vasten kasvattanut kuoren aiempien kokemusten vuoksi. Olin päättänyt, että en enää koskaan anna kenenkään satuttaa.

Viime yönä näin taas unta hoitajan työstä. Unessani minulle näytettiin kuin muistutuksena asioita, joiden vuoksi en tee sitä työtä enää. Olin kiitollinen.

Maanantai 27.11

Luonnoksissa on kymmeniä aloitettuja postauksia. Puhelimen muistikirjassa on liuta ideoita. Minulla olisi aikaa kirjoittaa, mutta en saa mistään kiinni. Rinnassa tuntuu lievä, mutta siitäkin laajamittaisempi puristus kun yritän kirjoittaa. Ei tule kirjaimia, ei sanoja. En pysty muodostamaan lauseita. Tämä, jota nyt luet, on täysin ajatuksen virtaa. Muuhun en nyt pysty.

Haluaisin kirjoittaa personal trainerin näkökulmasta treenaukseen liittyviä juttuja, ja oman elämänmuutoksen tuomia oivalluksia. Mutta en pysty. Nyt tätä kirjoittaessani tuntuu, että haluan vain lopettaa, lopettaa, lopettaa. En halua kirjoittaa näitäkään sanoja ulos. En halua edes ylläpitää koko blogia enää.

Miksi sitten näin suuren vaivan ja tein tämän uuden blogin? Perkele. Mitä mä sitten haluan tehdä? Mikä tuottaa mulle iloa?

Näin viime yönä pahaa unta. Aamulla mielessä pyöri raha-asiat ja tulevaisuuden työkuviot. Tajusin, että kun sain ajan tammikuulle kuntoutusohjaajalle ammatillisen kuntoutuksen starttaamiseksi, kaikki muuttui taas konkreettisemmaksi. Moni asia. En enää voikkaan luottaa siihen, että voin vain yrittää levätä.

Tiedostamattomat ajatukseni ovat ihan eri kaliiperia, enkä osaa käsitellä niitä

Se tuntuu hurjalta. Vastahan minä opettelen lepäämään. Vastahan ymmärsin kuinka solmussa olen ollut, ja nyt minulle asetettiin deadline, jolloin pitäisi taas pystyä kaikkeen.

Vaikka reagoin ajan saantiin hyvin kepeästi, enkä ajatellut tietoisesta muuta kuin että fine, se nyt sit on tammikuussa, alitajuntani alkoi hyrräämään omia polkujaan. Olin jopa kateellinen ystävilleni heidän työnsä varmuudesta, vaikka se työ oli juuri sitä, josta itse luovuin kun en voinut sitä enää tehdä.

Pelkoja alkoi nousta pintaan: ”Mitä jos kaikki menee pieleen. Olen itse sössinyt asiani jos olen pian syrjäytynyt ja koditon”. Toisaalta joku puoli minussa yrittää sanoa, että on ihan realististakin pelätä, kun taas kolmas on sitä mieltä, että ei se kyllä ainakaan mitään auta.

Ne pelot kai nousee mun suorittajapersoonan vuoksi. Se suorittaja ei olekkaan niin väistynyt mitä luulin. Ehkä olen vain onnistunut silottelemaan sen pintaa, mutta ne juuret on vielä olemassa. Isot ja paksut juuret.

Mä olen pystynyt handlaamaan mun tiedostetut ajatukset ja muokkaamaan niitä, mutta nämä tiedostamattomat, mitä alitajunta syöttää, on nyt ihan eri kaliiperia. Niitä mä en huomaa. Silti ne aiheuttavat tunteita ja tunnetiloja, jotka taas saa aikaan edellämainittuja ajatuksia, joita sitten ihmettelen. Että mistä nämä nyt tuli, enkä osaa käsitellä niitä.

Torstai 28.12

Kuukausi viime päivityksestä tähän päiväkirjaan. Olen Costa Ricassa. Olen ollut jo hiukan yli kolme viikkoa. Mulle kuuluu tosi hyvää ja voin oikein hyvin.

Etäisyys kaikkeen on tuntunut hyvältä. Tarpeellisesta, niinkuin jo kotona ollessani tiesin. On mennyt useita perättäisiä päiviä, jopa viikko kerrallaan että en ole ajatellut asioita jotka odottavat kotona.

Välillä on toki ollut toisin. Esimerkiksi lentomatkalla kuin luin kirjaa. Siinä päähenkilöä vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hän oli kiitollinen auttajansa rauhallisuudesta ja varmuudesta. Silloin ajattelin niitä kertoja entisessä työssäni, kun potilas on voinut huonosti, olen jollain tavalla auttanut häntä ja saanut myöhemmin kiitosta siitä. Tavasta jolla kohtasin potilaan.

En tule enää kokemaan tuollaisia kohtaamisia. Se tuntui haikealta. Toisaalta tiedän, että ne ovat minulle tärkeitä oppeja siitä mikä on tärkeää. Haluan auttaa ja kohdata ihmisiä.

Mulle kuuluu tosi hyvää ja voin oikein hyvin

Kotona tuntui että olen tosi uupunut ihan kaikkeen. En jaksanut oikein mitään, vähiten ajatella kirjoittamista vaikka pidän siitä. Täällä matkalla, nyt kun olen saanut etäisyyden tuoman helpotuksen, olen taas löytänyt kirjoittamisen ilon. Olen kirjoittanut ennätyspaljon matkapäiväkirjaa, ja kokenut sitä kohtaan uudenlaisia tuntemuksia.

Tänään mietin masennusta. Sitä, että uskon ja tiedän yhä varmemmin sen olevan oire siitä, että joku elämän osa-alue ei ole ok ja vaatii muutosta, eikä se ole niinkään itsenäinen sairaus. Kun lopetin työssäni, tipahdin eräänlaiseen tyhjiöön. Oli vain outo alemmuuden tunne. Tämän Costa Rican matkan aikana en ole kokenut masennuksen oireita lainkaan. En ole edes ajatellut mitään siihen liittyvää, ja se jos jokin kertoo jostain.

Täällä olen nauttinut valosta ja auringosta. Luonnosta ja kaikista upeista eläimistä. Maisemista. Siitä, että ihoni voi paremmin täällä kuin kotona. Samoin nivelet. Niin, ja mieli tietenkin.

Perjantai 5.1.2018

Olen taas kotona. Vanha vuosi päättyi Costa Ricassa. Ja uusi alkoi. Matkan loppua kohden inhottavat tunteet alkoivat taas nostaa päätään, kun näin unta työstäni. Se sai pohtimaan miten tulen pärjäämään taloudellisesti. Mietin myös tulenko saamaan ammatilliselta kuntoutukselta sen mitä toivon, vai leivotaanko minusta unelmieni vastaisen työn ammattilainen.

Näiden ajatusten ja tunteiden ristiaallokkona toimi fiilis, joka syntyi kun tajusin miten kiitollinen olen kaikesta oppimastani. Sekä siitä, että mulla oli mahdollisuus parannella haavojani tropiikin lämmössä. Ei se ole itsestään selvää, mutta minun tapauksessani tärkeä hoitokeino. Parempi kuin keskusteluapua jota olen saanut, vaikka pidänkin sitä hyvänä asiana. On tärkeää, että on joku jolle voi purkaa asioita ja joka toimii peilinä. Muutenhan kuormittaisin miesparkani näännyksiin.

Sain käännettyä tunteet positiivisen puolelle, vaikka yhtenä päivänä, lähdön lähestyessä vanhan taakan hulahtaessa harteilleni itkeä pillitinkin kyyneleet valuen, ja pyysin saada kunnon halauksen.

Sitten me tulimme kotiin. Jännitin miten käy. Mietin palaako kaikki ennalleen ja taannunko taas aivan keskittymiskyvyttömäksi ja väsyneeksi.

Niin ei käynyt. Huomasin kyllä että tietynlainen paino asettautui harteilleni olemaan, mutta se ei ollut niin tukehduttava. Sellainen, joka yrittää väkisin painaa pimeään kaivoon ja astuu vielä sormillekin, jos onnistuin jäädä reunalle roikkumaan jalat ilmaa potkien. Ei lähimainkaan.

Edelleenkin hoitotyöhön, ammattiin ja entisiin työpaikkoihin liittyvät asiat herättävät hapen nälän

Edelleenkin hoitotyöhön, ammattiin ja entisiin työpaikkoihin liittyvät asiat herättävät hapen nälän. Esimerkiksi kun vierailimme vanhainkodilla miehen isoäidin syntymäpäivänä. Ja jostain syystä edelleen, aina kun pesen hampaitani, palaan mielessäni eräälle vuodeosastolle. Outoa, tiedän. Mutta siinäpä ne.

Niin juu, ja tietenkin talousasiat mietityttävät ja huolestuttavat. Yrittävät saada ahdistumaan. Mutta olen sitä mieltä, että en taida nyt viitsiä ahdistua. Se, että päästän ylävatsalleni jännityksen tunteen joka muuttuu oksettavaksi puristukseksi, ei muuta tilannetta. Siksi jätän väliin. Sen sijaan huokaisen syvään, kerron itselleni tuon faktan ja päätän luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Tuo mantra tuli minulle läheiseksi viime vuonna.

Ensimmäisenä aamuna kotona huomasin, että mikäli jatkan samaan tapaan arkeani kuin ennenkin, keskittymiskykyni huononee taas. Siksi päätin tehdä muutoksen. En enää nuku puhelimen kanssa samassa huoneessa. Käytän herätyskellonakin eri laitetta.

Aamuisin juon vettä, joogaan ja meditoin. Petaan itselleni rauhallisen päivän. Ja vasta sitten annan itselleni luvan tutkia sähköpostit ja muut viestit ja ilmoitukset. Huomasin heti suuren eron olossani! Jatkan ehdottomasti näin.

Kirjoittaminenkin muuten tuntuu taas hyvältä. Raikkaalta ja kiinnostavalta. Tuntuu kuin sanoja ja lauseita tipahtelisi kuin itsestään. Mulla on valtavasti inspiraatiota, mutta täytyy vähän himmailla kuitenkin. Jättää aikaa olemiselle. Niin ja lukemiselle!

Maanantai 8.1

En ole nukkunut kolmeen yöhön puhelimen kanssa samassa huoneessa. Enkä ole tarkastanut ennen nukkumaan menoa Facebookia, sähköpostia, Instagramia enkä Whatsuppia. Aamuisinkin olen antanut puhelimen olla omissa oloissaan, väärinpäin käännettynä, kun minä olen tehnyt aamujoogan tai lenkin ulkona ja meditoinut ensin. Näin pääsen käyntiin sopivalla temmolla, eikä sydämeni ala hypähtelemään jo aamusta hiukan liian nopeasti. Olen rauhallisempi koko päivän. Otan myös magnesiumia jo aamulla.

Keskustelin tänään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tilanteestani. Siitä, mitä nyt loman jälkeen kuuluu ja millä fiiliksillä menen huomena tapaamaan ammatillisen kuntoutuksen ohjaajaa.

Vaikka etukäteen jännitinkin tätä käyntiä ja sitä, että taannunko taas samanlaiseksi kuin ennen matkaa, oli hyvä huomata että oloni on vahvempi kuin marraskuun lopulla, ennen reissua. Tuntui hyvältä kun kysttiin tiedänkö mitä haluan. Tietenkin tiedän. Olenhan usean vuoden ajan jo suunnitellut ja miettinyt mikä minusta tulee isona.

Tuntui hyvältä kun kysttiin tiedänkö mitä haluan. Tottakai tiedän

Pohdimme vastaanotolla minkälaisia vaihtoehtoja ammatillisen kuntotuksen ohjaaja voisi jatkossa ehdottaa. Sairaanhoitaja esitteli erästä kurssia. Se sopii sellaiselle henkilölle, joka tarvitsee tukea sopiva työn tai ammatin löytämiseen ja tulevaisuuden suunnitelman laatimiseen. Kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun tarkastelimme kuntoutuskurssin sisältöä tarkemmin, meitä kumpaakin vähän huvitti. Ensinnäkin se, että voisin itse olla vetämässä kurssien monia teemoja (niin kuin nyt vaikka teemaa fyysinen aktivointi ja ohjaus. Tai ravitsemusohjaus. Tai tietoa ja ohjausta terveyteen liittyvistä asioista).

Sitten pääsimme asian ytimeen. Kerroin, että en kokenut masennuksen oireita reissussa. Ne katosivat savuna ilmaan samalla hetkellä kun lentokone kiihdytti täyteen vauhtiinsa ja pyrähti ilmaan.

Sairaanhoitaja ihmetteli voiko masennuksen luonne muuttua tällä tavoin eri olosuhteissa. Hän pohdiskeli sen syvyyttä, laajuutta ja pysyvyyttä. Kerroin mitä olin itse ajatellut. Että koin olevani masennuskuopan reunalla ennen kuin jäin töistä pois. Olin järjettömän uupunut, mutta en masentunut. Kun jäin pois työstä, tipahdin tyhjiöön, siihen masennuksen kuoppaan josta pyristelin joka päivä ylös. Joskus vietin siellä hetken pidempään, toisinaan kului aikaa että en pudonnut tai valunut sinne. Uskon, että hyvät elämäntavat ja lopulta etäisyys ja valo ovat auttaneet minua enkä ole joutunut turvautumaan lääkitykseen.

Toivoisin yhteiskunnan näkevän masennuksen sekä sen hoidon yksilöllisempänä. Toivoisin myös että se ei jättäisi leimaa, jonka se nyt jättää. Minusta se on vain elämää. Ehkäpä ihmisten pitäisi saada enemmän opetusta psyykkisistä taidoista jo lapsina? Tuntuu, että moni vastoinkäymisen kohdatessaan pitää sitä itseen kohdistettuna epäreiluna asiana, eikä haasteena joka olisi hyvä selättää jotta pääsee eteenpäin.

Tiistai 9.1

Työpaikalla on hullun mylly. Vaikka olenkin olevinani omassa työpaikassani, en silti ole. Olenkin naapuriosaston tiloissa, huuhteluhuoneessa, johon on sijoitettu potilaita koska he eivät mahdu potilashuoneisiin eivätkä käytäville. On viimeinen työpäiväni. En jaksa, mutta sinnittelen koska haluan hyvästellä kaikki työkaverit. Herään painajaisesta kun sarastusvalo on jo kirkkaimmillaan.

Tänään alkoi ammatillisen kuntoutuksen prosessi. Kuntoutusohjaajan tarkoituksensa on kartoittaa tilanteeni ja rakentaa tarpeilleni sopivaa reittiä kohti uusia uuria. Kaikki etenee hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Käynnistä jäi positiivinen olo.

Kävimme läpi työhistoriaani ja vähän kiinnostuksenkohteitakin. Sain tehtäväkseni jatkaa vielä kotonakin kiinnostuksen kohteiden kartoitusta. Ensi kerralla, mikäli ymmärsin oikein, pureudumme myös persoonaani ja millaiseen työhön se sopii. Odotan innolla.

Tänään alkoi ammatillisen kuntoutuksen prosessi

Vaikka olen innokas, olen samalla aikalailla kauhuissani. Lähinnä taloudellisen puolen vuoksi. Sairasloma päättyy pian, enkä ole varma mitä sitten tapahtuu. Taloudellisessa mielessä siis.

Siitä puheenollen. Olen viisastunut sen verran, että en enää kuormita itseäni yhden päivän aikana liikaa. Silloin kun lopetin työt, aloin heti selvitellä asioita hiki hatussa. Halusin tehdä kaiken mahdollisen pois päiväjärjestyksestä heti. Ajattelin, että sitten voin ottaa levon kannalta.

Oikeampi, tai ainakin järkevämpi tapa olisi tehdä asioita vähän kerrallaan, kuitenkin järjestelmällisesti. Korkeintaan yksi asia per päivä. Kaikissa hakemuksissa ja muissa byrokraattisissa kuvoissa on eräpäivä. Ja yleensä vasta viikkojen päässä. Tämä aika kannattaa käyttää, eikä liottaa itseään byrokratiasopassa liian kauan yhtäjaksoisesti. Siinä vain vettyy pahasti.

Torstai 11.1

Onpa kiva olo. Aloitin aamuni tänään meditoimalla ja kiitollisuusharjoituksella. Mietiskelin miten kiitollinen olen siitä, että olen nyt tässä tilanteessa. Muutos on käynnissä. Se muutos, jonka toivoin alkavan jo monta vuotta sitten.

Vähän nauratti, kun ensimmäisellä käynnillä ammatillisen kuntoutusohjaajan luona käytiin läpi työhistoriaani. Siis paikkoja joissa olen työskennellyt. Niitä on paljon, totesi ammatillinen kuntoutusohjaajakin. Niitä on siksi niin paljon, että olen etsinyt hyvin aktiivisesti omaa paikkaani. Toisaalta tiesin jo pian valmistumisen jälkeen, että tämä ei ole mun juttu. Sitten taas, koska koin olevani hyvä, tarpeellinen ja mikä tärkeintä, hyväksytty, en halunnut luopua siitä.

On pitänyt opetella olemaan itselleen arvokas sellaisena kuin on

Tässä mennään kai asian ytimeen. On pitänyt opetella olemaan itselleen arvokas sellaisena kuin on. Hyväksyä itsensä, eikä odottaa sitä muilta. Aina on niitä, jotka eivät hyväksy. On siis turha odottaa muilta jotain, minkä voi tehdä itse.

Ajattelin illalla ennen nukkumaan menoa, että silloin kun valtaosa ihmisistä ei osannut lukea, heitä hallittiin sitä kautta. Nyt tuntuu että meitä yritetään hallita kankean ja vaikean byrokratia avulla. Moni ei väsyneenä jaksa edes yrittää ymmärtää. Kyllähän se vaikuttaa väistämättä itsetuntoon, kun ei ymmärrä jotain. Sitä on vähän kuin pieni maan matonen noiden fiksujen jaloissa, jotka ovat osanneet laatia jotain noin vaikeaa. Silloin on helppoa sanella säänöt ja hallita. Pitää ruodussa ja nöyränä.

Maanantai 15.1

Viime päiviä fiilis on ollut pääasiassa tasaisen hyvä. Paitsi eilen. Talousasiat mietityttävät väistämättä. Miehen kanssa aiheesta keskustellessa ahdistuksen tunne alkoi hiipimään rintaan ja siitä ylös, kurkkua kuristamaan.

Hengitysharjoituksella sekä tietoisella ajattelulla sain sen ravisteltua kimpustani, mutta sitten tuli muita asioita mieleen.

Tänään on sairasloman viimeinen päivä, huomenna taas uuden jakson ensimmäinen, mikä tarkoittaa että työvoimatoimistoon tulisi tehdä ilmoitus. Sanoin miehelle, viime syksyn selkkaus mielessäni, että en ainakaan soita sinne, ja tutkailin samalla verkkopalvelusta kohtaa josta asian voisi hoitaa. Mies alkoi vitsailla asiasta. Minä säestin. Kuitenkin, huumorinheitostahuolimatta pala alkoi nousta kurkkuun. Sitten se ärsyttävä talouspuolen huolikin palasi taas paikalleen puristamaan.

Luojalle kiitos endorfiineista!

Ajattelin, että joudumme pois kodistamme. Mietin itseäni kerrostalolähiöön. Ei musta oikein olisi enää kerrostaloeläjäksi. Muistelin, kuinka joskus kerrostalossa asuessani ahdisti kuunnella muiden asukkaiden elämän ääniä. Huilunsoittoa, remontoimista, riitelyä, kuorsausta, lasten elämöintiä, seksiä, tv:n mölyä ja juhlia. Nyt kun tiedän mitä tarvitsen kotiini, siis hiljaisuutta ja rauhaa, ajatus muutosta tuntuisi tosi kurjalta.

Aivan turhaa miettiä muuttoa nyt, kun se ei ole millään tavalla tämän päivän ja hetken asia. Ei välttämättä edes tulevaisuuden. Miehen kanssa jutteleminen onneksi helpotti oloa. Sitten lähdettiin ulkoilemaan. Raikkaan hölkän jälkeen olo oli ihan eri. Luojalle kiitos endorfiineista!

Tiistai 16.1

Eilen se inhottava fiilis taas hiipi luokse ja takertui vaikka en olisi halunnut. Pakotti miettimään tulevaisuutta ja pelkäämään joudunko luopumaan kodistani. Mietin jopa sekunnin sadasosan ajan, että jospa vain luikkisin takaisin vanhaan elämääni. Alkaisin taas hoitajaksi ja pitäisin kotini, ja kaikki olisi turvallista. Ei kivaa, ei helppoa eikä oikeastaan mahdollistakaan, mutta enpä ainakaan joutuisi miettimään ja pelkäämään näitä asioita. Pelon painavin voima tipahteli hartioilta päivän mittaan, mutta illallakin se oli vielä lähistöllä.

Sitten kuulin Cheekin biisin.

”Tää menee niille joil on paha olla,
kun elämä lyö sata-nolla”

Tajusin, että en ajattele joutuneeni elämän lyömäksi. Se tuntui hyvältä. Sitten mietin, että kaikkea upeaa on vielä edessä. Tai sitten ei, koska elämästä ei koskaan tiedä. Kaikki voi loppua milloin vain, joten on syytä iloita siitä, että on olemassa ja saa kokea elämän.

Lopulta pelon tunne kutistui, mutta ei se poistunut kokonaan. Tiedän kyllä, että se on turhaa taakkaa kanniskella, mutta tällä kertaa sen onnisti olla mua päättäväisempi.

Tänä aamuna, joogan jälkeen olo oli hyvä. Meditoidessani tunsin syvää onnea. Pelko oli tipahtanut yön aikana pois ja mennyt muualle. Suupieleni nousivat vaivihkaa hymyyn ja lähetin johonkin kiitoksen siitä, että saan kokea jotain tällaista. Avasin silmät ja katselin ympärilleni. Katselin takkaani. Kuvittelin siihen leiskuvan tulen ja mietin miten paljon pidän siitä. Sen tuomasta lämmöstä. Mietin miten paljon pidän kodissani siitä, että siellä on tilaa. Siellä on helppo hengittää, mutta se on silti kodikas. Tunsin kiitollisuutta siitä, että asia on nyt näin.

Sitten mietin että asiani voisivat olla toisin. Olisin voinut päättää etten lähde tähän projektiin. Olisin voinut tyytyä, ja kuihtua pikkuhiljaa pois. Tai olisin voinut luovuttaa jossain vaiheessa. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että voisin luovuttaa. Että tahtoisin luovuttaa. Mutta en ole tehnyt sitä.

Sellaista elämä on. Täynnä koettelemuksia, mutta nehän ovat elämän keinoja saada meidät kehittymään ja oppimaan. On aivan turhaa suuttua elämälle siitä ja katkeroitua.

Nyt on mennyt 4 kuukautta siitä, kun lähdin entisestä työstäni. Enkä enää palaa. Matka jatkuu.

Hitsi. Tiikerivoimaahan tässä tarvitaan!

Ostin tänään uuden mukin. Piti hankkia sellainen sinisävyinen, joka värillään toisi aamukahvihetkeeni rauhaa ja seesteisyyttä. Jo valittu sinivalkoinen kaunis muki jäi sille tielleen, kun silmäni osuivat tiikerikuvioituun astiaan.

Hitsi. Tiikerivoimaahan tässä tarvitaan!, ajattelin ja otin sen käteeni. Voi kuulostaa naiivilta, että juon aamujuomani tiikerimukista ja ajattelen sen sitten taianomaisesti muuttavan kaiken paremmaksi.

No. Oikeastaan, juuri näinhän se kuitenkin on. Kun nostan mukin huulilleni, näen tiikerin. Tiikeri on voimakas eläin. Se symboloi myös hallitsijuutta. Toivon sen muistuttavan joka aamu siitä, että voin hallita omaa elämääni. Haluan tiikerin muistuttavan siitä peräänantamattomuudesta, joka auttaa joka päivä valitsemaan uskon tulevaan ja elämään epätoivon sijaan. Tämän kaiken saan ammentaa omasta voimastani. Omasta sisäisestä tiikeristäni, joka on olemassa. Sehän on auttanut jo näinkin pitkälle!

Minusta on erittäin ok helpottaa omaa matkaansa tämänkaltaisilla ”muistilapuilla”. Vähän kuin jääkaapin oveen kiinnitetty post it-lappu tai valokuva, joka muistuttaa että ei kannata syödä koko synttärikakkua kerralla, jos on sellaiseen taipuvainen.


TULEVAISUUS

Hassua että tulevaisuus näyttäytyy niin ristiriitaisena. Samaan aikaan olen toiveikas ja tiedän, että siellä odottaa hienoja asioita. Toisaalta – lähinnä taloudellisesta näkökulmasta katsottuna – se pelottaa.

Mutta juuri nyt, tällä hetkellä kun istun tässä takkatulen äärellä tumman harmaalla sohvatyynyllä, posket ulkoilusta punaisina ja pää raikkaasta ilmasta tuulettuneena, fiilis on oikein hyvä ja tasainen. Tuntuu siltä, että ajatuskin kodin menettämisen pelosta tuntuu ummehtuneelta. Kuluneelta ja käytetyltä. Nyt en jaksa moisella päätäni vaivata. Huominen voi toki tuoda erilaisia aatoksia tullessaan.

Olen toiveikas ja tiedän, että tulevaisuudessa odottaa hienoja asioita

Ammatillisen kuntoutuksen prosessi tulee etenemään omalla painollaan. Toivoisin, että sen kautta pääsen taas lähemmäs omaa elämäntehtävääni ja kiinnostuksen kohdettani. Toivon, että pääsen syventämään osaamistani hyvinvointialalla sekä myös kirjoittajana. Jos näin ei käy, voinhan aina karata Intiaan, niinkuin rakas isosiskoni ehdotti.

You Might Also Like

  • Katja/jumalainenseikkailu tammikuu 19, 2018 at 16:44

    Intia oli varmaan vitsi, mutta silti, minun elämälleni se antoi uuden suunnan. Paljon olisi sanottavaa juttusi pohjalta, mutta oikeastaan, outoa sanoa näin blogin pohjalta – olisi hauska nähdä ja jutella 🙂

    • Anna-Maria tammikuu 19, 2018 at 20:50

      Ei se muuten edes ollut vitsi 🙂 Mä olen miettinyt sitä itsekin. Että jos lähtisi sinne ja kouluttautuisi joogaopettajaksi siellä. Mä olin intiassa vuosia sitten, ja se käynti aloitti mun muutosprosessin. Treffataan ehdottomasti joskus. Olisi tosiaan kiva nähdä <3

  • Nora tammikuu 20, 2018 at 09:10

    Ihana postaus, paljon tsemppiä uusiin projekteihin ja uuteen ammattiin. 🙂 Se on kyllä hurjaa, kuinka helposti sitä jää vanhaan ja turvalliseen kiinni, vaikkei se edes olisi se ainoa tai paras tapa jatkaa. Olet ollut rohkea ja uskon, että se kannattaa – ja samalla kannustaa muita tekemään elämistään parempia!

    • Anna-Maria tammikuu 21, 2018 at 16:05

      Kiitos Nora tosi pajon <3 Täytyy myöntää että rohkeutta on kyllä vaadittu, koska pelotti paljon, ja pelottaa edelleen ajoittain monikin juttu. Mutta toisaalta, ei ollut kyllä muuta vaihtoehtoakaan kuin tehdä muutoksia 😀

  • Kaisa tammikuu 21, 2018 at 17:45

    Tämä oli kyllä johdatusta, olen itse aivan samojen asioiden äärellä, vasta pysähtynyt uupumuksen ja kroonisen ylivirittyneisyyden kanssa, mutta etsinyt jo pidempään oikeaa polkua. Luin yhdeltä istumalta molemmat osat (mikä taas alkoi virittää hermostoa). 🙂 Monessa kohtaa koin että olisin aivan samoilla sanoillakin ilmaissut tunteeni ja kokemukseni. Kiitos, tämä oli muistutus joita tarvitsen päivittäin, että uskallan pysyä oikealla polulla vaikka se välillä pelottaa.

    • Anna-Maria tammikuu 21, 2018 at 18:04

      Moi Kaisa! Kiva kun jätit viestiä, ilahduin tosi paljon 🙂 Erityisesti siitä, että olet etsimässä omaa suuntaa ja että sait tekstistäni jotain joka auttaa siinä. Hauska myös huomata että nämä asiat jotka toisaalta ovat niin henkilökohtaisia, voivat olla myös aika universaaleja. Ja muutkin pyörittelevät samankaltaisia kokemuksia! Tsemppiä hurjasti. Asiat kyllä selviävät ja alkavat pikkuhiljaa helpottaa. Päivittäinen muistutus ei ole ollenkaan pöllömpi asia. Se auttaa, että pelko ei pääse liian voimakkaaksi ja niskan päälle. Yksi hyvä keino opetella hallitsemaan pelon tunnetta on tehdä asioita jotka pelottaa. Ei tarvitse välttämättä tehdä mitään suurta, mutta kuitenkin jotain. Se opettaa itselle valtavasti. Huomaa että sitä voi hallita. Se opettaa myös sietämään epämukavuutta. Muutoksen teko kun ei ole juhlaa ja mukavaa joka hetki. Halaus sulle! <3