Ajatuksia, Ajatuksia/Mielipide/Ajankohtaista, Lifestyle, Mieli, Oma elämä

Alakuloa ja onnistumisia – Kaksi kuukautta siitä, kun lopetin entisessä ammatissani

marraskuu 12, 2017

On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun suljin työpaikan pukuhuoneen oven viimeistä kertaa ja hyvästelin entisen ammattini hoitajana. Kun sairaalan ulko-oven painuessa takanani kiinni, päässäni pärähti humoristisesti soimaan Klamydian kappale Mä lähden himaan.

”Tuosta portista juoksen helvetin lujaa,
vapaana miehenä pitkin kujaa”.

Kuvittelin riemun ja vapauden jäävän vallitseviksi tunteiksi. Luulin että energiaa jää kirjoittamiseen, liikuntaan sekä tulevaisuuden suunnitteluun. Se ei mennyt aivan niin. Olin uupuneempi kuin luulin. Joinakin aamuina oli vaikea nousta sängystä ja katkaista uni, jota olisi riittänyt vuorokauden ympäri.

Olen pitänyt päiväkirjaa tältä kahdelta kuukaudelta. Osaksi itselleni, jotta voin palastella fiiliksiäni, mutta osaksi myös sinua varten. Ehkä olet samankaltaisessa tilanteessa, etkä tee samoja virheitä kuin minä. Tai ehkä haaveilet elämänmuutoksesta ja saat kirjoituksestani tarttumapintaa. Tilanteesi voi olla myös hyvin erilainen, mutta jokin oivallus saattaa silti auttaa sinua.

lopetin entisessä ammatissani2 kuukautta siitä, kun lopetin entisessä ammatissani. Tuo aika tuntuu vähintään puolelta vuodelta. 

Siispä, nyt seuraa pitkä postaus. Käyn ensin läpi tilanteeni taustoja. Sivuan sitten menneitä viikkoja ja kerron lopuksi tämänhetken ajatukseni. Valmistaudu rehelliseen, rankkaankin juttuun, josta ei puutu myöskään iloa ja onnistumisia.

Ehkä tiesitkin, että olen 32 vuotias. Olen tehnyt hoitotyötä noin 14 vuoden ajan – viime vuodet pääasiassa sydänpotilaiden parissa. Alunperin ammatillinen haaveeni oli opiskella erityislastentarhanopettajaksi. Sairaalamaailma veikin mennessään. Koin olevani hyvä, hyväksytty ja mikä tärkeintä, tarpeellinen. Miellyttämisenhaluni vuoksi olin joustava ja muuntautumiskykyinen.

Ensimmäisen kerran uuvuin kymmenisen vuotta sitten. Sen jälkeenkin vielä monta kertaa, lukuisista eri syistä. Olen kokenut työssäni fyysistä sekä henkistä väkivaltaa, seksuaalista häirintää, vähättelyä, työpaikkakiusaamista sekä liian kuormittavia ja kiireisiä työvuoroja, joiden välillä en ole ehtinyt palautua. Tietenkin on ollut myös hyviä hetkiä ja kokemuksia, joiden voimalla olen jaksanut.

MISTÄ KAIKKI ALKOI

Lähdin etsimään uutta suuntaa muutama vuosi sitten. Koin, että hoitajan ammatti ei ole minua varten, vaikka periaatteessa pidin työstäni. En tiennyt mihin tarttua, mutta tiesin että entiseen en voi enää jäädä. Aloitin avoimet amk-opinnot viestinnän, markkinoinnin sekä yrittäjyyden opintojen parissa. Tavoitteenani oli kulttuurituottajan ammatti. Jostain oli aloitettava.

Muutaman kurssin jälkeen muutin suuntaa. Ymmärsin, että tapahtumien järjestämisen oppii sitä tekemällä. Kannattavampaa olisi opiskella alaa, joka kiinnostaa mutta jota en osaa.
Kirjoittaminen on ollut rakas harrastukseni lapsesta saakka. Koska äidinkieli ei ollut koulussa vahvuuteni, päättelin, että en voisi koskaan tehdä kirjoittajan työtä.

Ryhdyin miettimään voisinko sittenkin. Pohdin, kuinka voisin yhdistää mielenkiinnon kohteeni. Niin kirjoittamisen, hyvinvoinnin kuin tapahtumasuunnittelunkin. Lähdin opiskelemaan journalismin avoimia opintoja. Se oli antoisaa. Rakastin kirjoittaa juttuja ja opetella journalismin saloja.

Niihin aikoihin päätin aloittaa myös personal trainerin opinnot, koska koin tärkeänä saada aikaan konkreettisen muutoksen.
Samaan aikaan tunsin toisaalta väsyväni entisestään. Opiskelu oli parasta mitä tiesin, mutta samanaikainen raskaan hoitotyön tekeminen oli vaikeaa.

Työssä jaksamistani pyrittiin tukemaan ryhmätyönohjauksen avulla, mutta koin että oma ongelmani oli niin kaukana muiden kokemasta – siihen liittyi menehtynyt kollega – että en kehdannut avautua.

Tein lyhennettyä työaikaa ja pyrin järjestelmään talouttani sen mahdollistamiseksi. Pyysin apua eri tahoilta. Myös lääkäriltä.

Muistiini on piirtynyt erityisesti eräs lääkäri, joka silminnähden vaivautui kyyneleistäni. Hän tokaisi, että tämä ei ole hänen erikoisalaansa eikä hän sisätautilääkärinä osaa auttaa. Muistan miettineeni, miksi hän sitten on siinä, työterveyslääkärin tuolilla. Toinen lääkäri ilmoitti kolmen minuutin (kyllä, katsoin kellosta) vastaanottoajan jälkeen minun olevan masentunut ja tarjosi ainoaksi avuksi pilleripurkkia. Olin eri mieltä. Olen ollut masentunut menneisyydessäni, joten tiedän mitä se on. Nyt koin olevani ylirasittunut, joten kieltäydyin mielestäni heppoisin perustein ehdotetusta lääkityksestä.

Koin olevani umpikujassa. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäi jättäytyä pois pitkäaikaisesta, yhtäjakoisesta sijaisuudestani keikkatyöntekijäksi. Näin aikaa jäisi palautumiselle, opiskelulle ja noh, ylipäätään elämälle, ajattelin silloin. Määräaikainen sijaisuuteeni loppui, eikä uutta työsopimusta laadittu.

Vuosi 2016 oli raskas. Opiskelin samaan aikaan personal traineriksi Lahdessa ja suoritin Pasilassa journalismin avoimia opintoja. Välipäivät tein kotitehtäviä tai yritin haalia hoitajan keikkatöitä. Suoritin ja yritin pysyä hengissä.

Yritin hakea myös opintotukea, jotta voisin relata. Työvoimaoimisto laski minut täysiaikaiseksi opiskelijaksi ja lähestyi moitekirjein ja karenssein, koska en hakenut tarjottua hoitajan vakinaista toimea. Ironisinta oli, että työpaikka oli juuri se sama, josta olin juuri lähtenyt.

Kela ei myöntänyt opintotukea, koska personal trainerin opinnot sekä avoimet amk-opinnot eivät kuulu opintotuen piiriin. Vapaapäivinä heräsin seitsemältä tarkkailemaan hoitajien keikkatyötarjontaa tavoitteenani onnistua nappaamaan iltavuoro samalle päivälle, tai joku vuoro seuraavalle päivälle.

OIVALLUS: Tästä ajanjaksosta jäi paljon hyvää. Opin valtavasti itsestäni. Muutuin paljon ja huomasin kuinka positiivinen ajattelutapa kantaa pidemmälle kuin entinen pessimistinen näkökulmani. Positiivisuus on ollut yksi suurimmista voimavaroistani jatkaa tätä prosessia, terveellisten elämäntapojen, hyvän ravitsemuksen ja liikunnan lisäksi. Sekä tietenkin hyvä parisuhde.

LUE MYÖS: POSITIIVINEN ASENNE, ONNELLISEMPI ELÄMÄ – OLEN KOKENUT TÄMÄN ITSE

2016 vuoden loppupuoliskolle ei ollut tarjolla sopivaa kurssia journalismin puolella. Se harmitti kunnes ymmärsin, että en olisi jaksanutkaan. Alkuvuodelle nappasin kielenhuollon etäkurssin, mutta en koskaan palauttanut tehtäviä. Yritin myös hakea varsinaiseksi opiskelijaksi, mutta en väsymykseltäni sisäistänyt mitään ennakkotehtäviä varten lukemaani, joten en päässyt pääsykokeisiin. Olin liian väsynyt opiskelemaan.

Vaihtelevat keikkatyöt alkoivat uuvuttaa todenteolla. Keväällä hakeuduin työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologille, jo kolmatta kertaa. Ensin tuntui että mitään annettavaa ei ole. Tapaamisen loppupuolella, ehkä epätoivoni töytäisemänä psykologi sai ajatuksen ammatillisesta kuntoutuksesta.

Samoihin aikoihin pyysin päästä kokoaikatyöhön kesän ajaksi. Kaipasin pysyvyyttä keikkatyön aiheuttaman jatkuvan epävarmuuden vastapainoksi. Omasta toiveestani työsopimus katkaisiin kesän puolivälistä, jotta sain viikon palkattoman loman. Siihen asti selviydyin työstäni hyvin, mutta en jaksanut toimia vapaa-ajalla. Kun kesätyön jälkimmäinen puolisko alkoi, voimani loppuivat. En jaksanut työssä, mutta toisaalta sen loppuminen loi valtavan paineen. Ristiriitaista. Silloin sain uuden ystävän. Paniikkikohtauksen. Se sattui tulemaan äärimmäisen voimakkaana juuri oikeaan aikaan, työterveyspsykologin vastaanotolla.

Tästä seurasi hyvää ja tänä vuonna iso pyörä on vihdoin lähtenyt liikkeelle. Olen lähettänyt eteenpäin ammatillisen kuntoutuksen hakemuksen ja vastaanottanut myöntävän päätöksen. Olen täyttänyt lukuisia muitakin hakemuksia ja yrittänyt sisäistää kankeaa kapulakieltä. Olen tehnyt viimeisen työpäivän hoitajana. Olo on ollut samaan aikaan helpottunut ja epäuskoinen, pelokas, toiveikas, epävarma ja syyllinen sekä optimistinen.

PÄIVÄKIRJA: YHDEKSÄS PÄIVÄ SIITÄ, KUN OLI VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ VANHASSA ELÄMÄSSÄNI

Koska niin mä ajattelen. Oli aika ennen. On aika sen jälkeen. Viime aikoina olen käynyt läpi monenlaisia tunnetiloja. Kuten pelkoja. Pelkään esimerkiksi, että joudun sittenkin palaamaan entiseen työhöni, josta periaatteessa kyllä pidin paljon. Olosuhteet vain ovat mahdottomat kaltaiselleni persoonalle.

Yhtäkkiä tunnen itseni myös hyvin väsyneeksi. Se on turhauttavaa, koska olin suunnitellut panostavani omaan hyvinvointiini nyt kun en hoida muita. Syön joka aamu hyvän aamupalan, teen aamujoogaa tai raikkaita lenkkejä ulkona, panostan lihaskuntooni, olin päättänyt.

Ei se ole mennyt niin. Ihanien hyvänolon juttujen sijaan olen hikoillut vaikeiden hakemusten kanssa ja elänyt aamukahvilla iltapäivään. Toivonut, että olisipa joku joka tsemppaisi minua niin kuin minä haluaisin tsempata muita.

OIVALLUS: Uskon vahvasti kehitykseen ja tahdon nähdä tämän niin, että nyt kun saan kokea tällaisen ajanjakson itse, pystyn auttamaan jatkossa muitakin. Heitä jotka kamppailevat muutosten, uupumuksen tai masennuksen kourissa, ja jotka eivät jaksa panostaa omaan hyvinvointiinsa. Vähän samaan tapaan kuin olen oppinut lukuisten vammojen kautta enemmän anatomiasta ja kehonhuollon sekä oikean liiketekniikan tärkeydestä.

Vaikeudet on tehty voitettavaksi ja kokemuksista on hyvä ottaa opiksi. Kun huomaan ajattelevani katkerasti toisten helpommista reiteistä ja siitä, että kunpa minäkin olisin saanut aiemmin apua, päätän asennoitua toisin. Ilman tätä matkaa en olisi nyt tällainen kuin olen. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Muutenhan kaikki olisi turhaa.

PÄIVÄKIRJA: KAKSI VIIKKOA ON KULUNUT

Tiesin masennuksen pääsevän kimppuuni mikäli aikaisempi kuormittava tilanne jatkuu entisellään. On ironista että alavireinen olo peittää kaiken alleen nyt, kun asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Yhtäkkiä aamuisin on vaikea nousta sängystä ja päivällä mikään ei huvita. Olen aina pitänyt lukemisesta, mutta nyt se ei kiinnosta. Aamujooga, tuo suuri rakkauteni, ei nappaa. Ei huvita ulkoilla, syödä, nähdä kavereita eikä mikään tunnu miltään.

Luulin, että olen täynnä toivoa, virtaa, energiaa ja puhtia tehdä vaikka mitä. Sen sijaan löysin itseni pelokkaana, tihrustamasta itkua sekaisen pöydän äärestä täyttämässä kaavaketta, jonka kysymyksiä en ymmärrä. Olisinpa osannut varautua.

OIVALLUS: Tämä on kai vain vaihe, joka täytyy nyt käydä läpi, ajattelen, ja yritän muistuttaa itseäni, että tilanne ei ole pysyvä. Ei kai ole ihme, että olo on tällainen kun on sinnitellyt niin pitkään. Ehkäpä en siis toivu kahdessa viikossa, vaan tarvitsen aikaa. Se on ihan ok. Sitä mä tunnen nyt tarvitsevani.

Mutta surkeutta. Sitä mä en oikeastaan halua rinnalleni kulkemaan. Haluan enemmin olla aamuisin energinen, jotta jaksan pitää itsestäni ravitsemuksellisestikin niin hyvää huolta, että varmistan toipumisen.

LUE MYÖS: LOOGISESTI AJATELTUNA RAVITSEMUKSELLA ON TEKEMISTÄ MASENNUKSEN SYNNYN KANSSA

Kun olin muutaman päivän keräillyt itseäni ja nostanut tahtotilaani, ryhdistäydyin. Sitten tuli hetkellinen romahdus.

Eräänä aamuna tein iloisin mielin aamujoogan ja lähdin sitten tapaamaan ystävääni. Iltapäivällä soitin hyvällä fiiliksellä virastoon ilmoitusluontoisella asialla. Puhelu aiheuttikin paniikkikohtauksen. Toisen elämässäni.

Kerroinkin aiemmin, että ilmoittauduin viime vuonna työvoimatoimistoon. Silloin minulle tarjottiin mahdollisuutta hakea toimea paikasta, josta olin juuri lähtenyt. En lähettänyt hakemusta. En ymmärtänyt miten byrokratia toimii. Sen sijaan ilmoittauduin keikkasijaiseksi henkilöstövälitysfirmaan. Ajatukseni oli tehdä mahdollisimman vähän työtä, jotta en kuormittuisi enempää. Sain virastosta moitekirjeen ja karenssia. Enkä koskaan nostanut minkäänlaista taloudellista tukea. Välihuomautuksena todettakoon, jos olisin hiukan, noh, moraalittomampi, olisin hakenut toimea, käyttäytynyt työhaastattelussa epätoivotulla tavalla ja nostanut työttömyysrahaa ja näin välttynyt karensseilta ja moitteilta. Tämä tapa ei tosin käynyt mielessänikään.

Nyt kuitenkin puhelussa nostettiin tuo karenssi esiin. En enää pysty muistamaan millä sanoilla virkailija asian esitti. Puhui ehkä tietystä määrästä viikkoja, joiden avulla pitäisi todistaa, että olen tehnyt työtä tarpeeksi. Koin asian niin, että en ole tehnyt tarpeeksi. Henkeni salpautui. Kyyneleet kirvelivät silmien takana kun yritin hillitä itseäni lyömästä luuria kiinni.

Tuon puolituntisen puhelun aikana puhuttiin paljon muutakin. Kysyttiin mm. päivämäärää jolloin ilmoittauduin keikkalaiseksi. Että onko jonkinlaista työsopimusta ja milloin tein viimeisen keikkaluontoisen vuoron. Koska se kai oli hyvinkin oleellista ja minä kävelevänä almanakkana tietenkin muistan kaikki päivämäärät, kun samaan aikaan olen tilassa, jolloin en muista kummat avaimet sopivat auton virtalukkoon, kotiavaimet vai auton avaimet, ja löydän itseni kuntosalin parkkipaikalta kun olen menossa kauppaan.

Puhelussa satutti se, että se pääsi niin ihon alle. Osui siihen pisteeseen, jota juuri silloin työstin. Se, että työsopimus päättyi ja mä jäin keikkalaiseksi, jotta voin itse säädellä työkuormaa kun en saanut apua mistään, ja nyt joudun kärsimään jos en ehkä olekaan tehnyt tarpeeksi työtä, tuntui musertavalta.

Puhelussa kyseenalaistettiin myös se, että enkä voi tehdä hoitajan työtä. Että onko mulla nyt sitten vai joku lausuntokin siitä, että en voisi. Tuntui, että vastapuoli ei edes halua ymmärtää tilannettani, vaan on niputtanut minut mielessään niiden laiskimusten joukkoon, jotka haluavat ainoastaan lusmuilla ja nostaa päivärahoja.

OIVALLUS: Puhelun jälkeen mietin miksi on tärkeää käydä tämä prosessi läpi. Ensin mieleen tuli ajatus, että ei ole mitään syytä. Että eihän millään ole mitään suurempaa tarkoitusta. Sillä samalla hetkellä olo muuttui entistä harmaammaksi. Silloin tajusin mikä merkitys on uskolla. Tarkoitan, on tärkeää voida uskoa kaikella olevan tarkoituksensa ja merkitystä. Nyt ajattelen, että se puhelu oli muistutus siitä.

Tuntuu turhauttavalta, että mun piti välttää tämä masennuksen kuoppa näillä toimenpiteillä, siis sillä että pääsen pois hoitajan työstä ja voin opiskella uuden ammatin, mutta sen sijaan juuri nämä asiat heittivätkin mut sinne kuoppaan. On raskasta kiskoa itseään kerta toisensa jälkeen pois sieltä, kun niin moni asia, pienikin, yrittää työntää sinne takaisin. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin pystyä jatkamaan prosessia ja byrokratiaa.

Mietin kaipaisinko sittenkin apua aivokemiani kanssa (lue: lääkitystä). En kuitenkaan ole valmis luopumaan libidostani ja tunteistani vain yhteiskunnan keksimän prosessin vuoksi.

OIVALLUS: Huomaan, että masennus on olevinaan suojapaikka. Se yrittää ottaa suojaansa sinne, missä mikään ei tunnu miltään. Apulannan Eikä vielä ole edes ilta-albumi antaa vertaistukea.

Keskittymiskykyni sekä paineensietokykyni ovat heikoilla kantimilla. Uskon, että viime vuosien kuorma sekä entinen työni on nakertanut nämä ominaisuudet olemattomiksi. Työssäni yksi eniten stressiä aiheuttanut asia olikin juuri jatkuva työn keskeytyminen. Kun ei voi tehdä yhtään asiaa rauhassa, ja on pystyttävä jakamaan huomiotaan koko ajan kymmeneen eri suuntaan jatkuvassa ärsyketulvassa, mitä voi olettaa tapahtuvan? Olen joutunut pinnistelemään niin kovaa, että keskittymiskykyni on tällä hetkellä kuin neljävuotialla.

Paineensietokyky alkoi olla heikoilla kantimilla jo työssä. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että itkin vessassa. Tosin viimeisinä aikoina hakeuduin sinne jo ennaltaehkäisynä ihan vain hengittelemään. Myös kaikki kiirehtiminen tuntuu nyt ahdistavalta.

PÄIVÄKIRJA: KOLMEN VIIKON JÄLKEEN

Herkkä ei tarkoita että olisi heikko. Keskustelin asiantuntijan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että jos olisin enemmän herkkä, minulle olisi saattaut käydä psyykkisesti heikosti, ja että joku muu olisi jäänyt jo aiemmin pois työstä. Naurahdin, että pyysin kyllä lääkäreiltä apua ja että mä olen se enemmän herkkä tyyppi. Eritysiherkkä isolla eellä.

Keskustelin myös ystäväni kanssa tilanteestani. Vertasin entistä työtäni pitkään kestäneeseen väkivaltaiseen parisuhteeseen. Suhteeseen, josta ei vain pääse eroon, mutta sitten kun se loppuu, ihmettelee miksi ei lähtenyt aiemmin. Ikävä vanhaan ei ole ollut päivääkään. Luulin että olisi, mutta päinvastoin kävi.

OIVALLUS: Olen nukkunut viime ajat hyvin. Ilmeisesti käsittelen asioita niin paljon ajattelemalla ja puhumalla, että alitajunnan ei tarvitse puida juttuja yöllä niin, että uni häiriintyisi.

Olen kohdannut epäkohtia uupumukseen ja masennukseen liittyen. Haluaisin muuttaa niitä. Masennusdiagnoosin alle ujutetaan paljon. Minusta masennus on oire ja merkki siitä, että jotain pitää muuttaa. Samaan tapaan kuin sydämen vajaatoimintakin on oire, eikä itsenäinen sairaus.

Viime aikoina olen ulkoillut, huoltanut kehoani ja syönyt paremmin. Olen aikaansaavampi ja haluan myös tehdä asioita. Tuntuu hyvältä.

PÄIVÄKIRJA: NELJÄ VIIKKOA

Viime päiviin mahtuu paljon iloa. Kävin kuuntelemassa funktionaalisen lääketieteen asiantuntija Paula Heinosen luentoa. Se oli hyvin kiinnostaavaa. Sitä minäkin haluan tehdä.

Kävin myös hieronnassa. Opin itsestäni taas uusia asioita. Nimittäin syyllisyydestä. Hieronnassa ollessani syyllisyydentunto ei antanut kehoni rentoutua koska koin, että olen varmasti vaivaksi. Ja vähintään huono asiakas, jos en osaa lukea ajatuksista miten päin kättä pitäisi pitää, vaan hierojaparka joutuu siirtämään sen oikeaan asentoon.

Koska hoito ei sattunut, en osannut rentoutua. Olenhan tottunut kivuliaaseen urheiluhierontaan. Nyt tuntui että en ole ansainnut sitä, että joku pyörii ympärillä ja hoitaa minua hellästi. Vasta puolen välin jälkeen sain itseni ymmärtämään, että kaikki on ok.

OIVALLUS: Kävin tapaamassa erästä läheistäni, josta olin ollut huolissani. Olin surrut, enkä ollut uskaltanut ottaa selvää mitä hänelle kuuluu. Mutta kun olo oli hyvä, se olikin helppoa. Me tapasimme ja minä totesin kaiken olevan ok. Paremminkin. Opin, että ei kannata murehtia etukäteen vaan ottaa selvää.

Olen onnellinen ja kiitollinen. Ajoittain pieniä epäuskon pilkahduksia on käynyt mielessä, mutta en ole antanut niille valtaa. Olen ajatellut, että mitä sitten jos tulee jotain kurjaa vastaan. Sittenpähän tulee, mutta olenpahan ainakin nauttinut nyt, enkä elänyt kurjuudessa koko aikaa. Neljän viikon kohdalla tuntui myös, että olen löytänyt paikkani maailmasta ja tiedän mitä haluan tehdä.

PÄIVÄKIRJA: VIIDEN VIIKON KOHDALLA HUOLET LÖYSIVÄT

Eräänä iltana en meinannut saada unta. Huolet löysivät vaikka yritin piiloutua peiton alle, ja vakuuttelin kaiken olevan hyvin. Uskottelin huolille, että mietin näitä juttuja sitten huomenna. Pyörin sängyssä ja valvoin. Kun vihdoin nukahdin, nukuin raskaasti.

Aamulla olo oli inhottava. Ärsytyskynnys oli madaltunut parin vuoden takaiseen, kun olin vielä sokerikoukussa. Suoraan sanoen vitutti. Tein kaikenlaisia toimenpiteitä väkisin hymyilemisestä ulkoiluun ja meditoimisesta erilaisten yrttijuomien sekoitteluun. Iltapäivällä olo alkoi kääntyä parempaan päin, ja kiva tekeminen porukalla laukaisi tilanteen sillä kertaa.

Outo fiilis kuitenkin jatkui. Oli taas vaikea keskittyä. Olo tuntui melkein ahdistuneelta ja aika väsyneeltä. Yhtenä aamuna olin aamulla niin poikki, että nukahdin joogan jälkeen lattialle. Hölkkä ulkona auttoi keskittymisvaikeuteen, mutta väsymystä se ei poistanut.

Seuraavana päivänä löysin avun rauhallisesta siivoamisesta. Tein asioita tietoisesti rauhallisesti ja yksi kerrallaan. Jos ajatuksia tuli, annoin niiden tulla, mutta en aina ryhtynyt toimimaan niiden mukaan.

OIVALLUS: Pikkuhiljaa pääsin taas itseni jäljille. Ymmärsin hermostoni ylikuormittuvan edelleen herkästi, eikä liian kova treenaaminen sovi yhtälöön (olin tehnyt rankkaa lihaskuntotreeniä ja porrasjuoksua). Lisäksi olin yrittänyt puskea ja pakottaa itseäni rentouteen ja läsnäoloon. Olin keskittynyt liikaa omiin ajatuksiini ja tunteisiini. Joskus tekee hyvää antaa aivoille vaihtelua ja päästää itseensä käpertymisen tunteesta irti lähtemällä ihmisten ilmoille.

Vaikka kaipaankin lepoa, yksin kotona ollessani lähden helposti suorittamaan toipumista. Tietoisesta toipumisestakin tarvitaan joskus taukoa. Kehittelin viikonlopulle mieleistä tekemistä. Oli illanistujaisia ja messuvierailua. Se oli loistavaa vaihtelua.

LUE MYÖS: HENKINEN PALAUTUMINEN – KÄRSITKÖ SINÄ KROONISESTA STRESSISTÄ?

PÄIVÄKIRJA: KUUDETTA VIIKKOA

Viikon ensimmäinen ajatus oli, että en jaksa taas käpertyä itseeni. Vältin sen lähtemällä liikkeelle ja puhumalla fiiliksistäni. Kerroin pelostani, syyllisyyden tunteestani ja itkin ihania, puhdistavia helpotuksen kyyneleitä. Jotain pääsi selkeästi ulos. Tuolloin tuntui, että alan päästä toipumisessani siihen pisteeseen, että ymmärrän kuinka paljon on edessä. Onhan mennyt vasta viikkoja. Takana on vuosien väsymys. Onneksi kaikki on kuitenkin pääasiassa hyvin. Näen tulevaisuuden toiveikkaana ja kiinnostavana.

Puuhastelin kivoja juttuja. Joogasin, kirjoitin ja lenkkeilin. Kävin innostavissa tapaamisissa. En malta odottaa mitä ne tuovat tullessaan. Kaikkea upeaa varmasti! Kirjoittamista, valmennusta, matkailua, tapahtumatuotantoakin sekä luennointia?

OIVALLUS: Ajattelen, että on ihanaa opetella lepäämään. Se on vaikeaa, eikä ollenkaan itsestään selvää ja koen edelleen siitä herkästi syyllisyyttä. Uskon kuitenkin, että juuri siksi on nyt tämän aika. Mukavuusalueelta poistumalla tapahtuu kehitys. Ja itku. Se todella puhdistaa.

PÄIVÄKIRJA: SEITTÄMÄS VIIKKO

Hyvin menee. Heräsin ensimmäistä kertaa virkeänä aikaisin aamulla (klo 7.30). Tuntui upealta. Haaveilen, että minusta kuoriutuu aamuihminen, joka herää uuteen päivään fiilistelemään aamun ensimmäisiä tunteja. Entisessä vuorotyön täyttämässä elämässäni se ei olisi ollut mahdollista.

Fiilis tällä viikolla on pääasiassa hyvä ja energinen. Tuntuu, että keskittymis- ja paineensietokykyni alkavat pikkuhiljaa eheytyä, vaikka eivät ne normaalitilassa vielä ole.

PÄIVÄKIRJA: KAHDEKSAS VIIKKO

Jaksamiseen olisi edelleen muistettava kiinnittää enemmän huomiota. Kun olo on hyvä, alan herkästi puuhastella liikaa tai tehdä liian raskaita treeniä. Huomaan sen sitten ylivirittyneessä olotilassani.

Koin pari päivää sitten yllätyksen. Negatiivisen. Sen kertominen miehelleni sai paniikkioireen tulemaan pintaan. Erikoista tässä oli se, että kun itse kohtasin tuon asian, paniikkioire ei noussut. Sen sijaan siitä kertominen, koska pelkäsin toisen reaktiota, sai sen aikaan.

Hienoa on kuitenkin se, että paniikkikohtaus ei päässyt niskan päälle, vaan jäi ennakko-oireiksi: jalat menivät hervottomiksi, päätä särki ja tunsin huimausta.

Jäin miettimän myös aihetta, jota olen pohtinut viimeisen vuoden ajan useinkin. Ihmisten valta toiseen voi olla aikamoista. Yhteiskunnan. Viranhaltijoiden. Lääkäreiden. Poliisien. Kaikkien auktoriteettien. Se on huolestuttavaa. Siitä kai kumpusi oireenikin. Pelkäsin jonkun leimaavan minut joksikin mitä en ole. Onneksi olen oppinut tällä matkallani tuntemaan itseäni, eikä sitä pysty kukaan muuttamaan.

Takanani on kahden kuukauden mittainen ajanjakso, joka tuntuu vähintään puolelta vuodelta. Viime vuosien aikana olen oppinut itsestäni valtavan paljon. Olen siitä hurjan kiitollinen. Uskon tämän kriisin olevan se kriisi, joka erottaa kaksi ajanjaksoa toisistaan, niinkuin kirjoituksessakin aiemmin mainitsin. Olisin voinut valita toisinkin. Olisin voinut jäädä entiseen. Mutta silloin mikään ei olisi muuttunut, enkä minä olisi saanut kasvaa.

Matka on vielä kesken, mutta minä olen ohjaksissa. Juuri sopivasti. Aion nimittäin antaa tilaa myös luottamukselle. Elämä kantaa ja virheistä on tärkeä ottaa opikseen.

You Might Also Like

34 Comments

  • Reply Rakkaudella, Hannele marraskuu 12, 2017 at 10:54

    Voi sinä <3. Mikä teksti. Pitkän matkan olet kulkenut ja vielä on varmasti matkaa jäljellä, mutta ihanaa, että olet jo noin pitkällä <3. Muista levätä, kun väsyttää – sille on aina oma syynsä. Ja tsemppiä sinne hirmu paljon! Jos voin olla jotenkin avuksi, niin kerro.

    <3 Hane

    • Reply Anna-Maria marraskuu 12, 2017 at 11:03

      Kiitos ihana! <3 Kieltämättä, matka on ollut pitkä ja opettavainen. Välillä sitä miettii että kunpa olisi osannut toimia toisin. Järkevämmin. Mutta näin tämä on mennyt, ja suunta on ylös ja eteen (Elastisen biisi muuten. Ja ollut kovassa soitossa menneinä vuosina) 🙂 Hyvää sunnuntain jatkoa sinne! <3

  • Reply Täti punainen marraskuu 12, 2017 at 11:14

    Kiitos että jaksat jakaa tätä matkaasi vertaistukena. Ihanaa tietää että aina löytyy syy-seuraus ja kaikella on tarkoituksensa. Täytyy vaan löytää halua jatkaa matkaa vaikka joskus se olisikin vaikeaa.♡

    • Reply Anna-Maria marraskuu 12, 2017 at 19:32

      Kiitos kun jätit merkin vierailustasi <3 Kyllä. Mä uskon tosi vahvasti siihen, että kaikella on tarkoitus. Ilman tätä uskoa en olisi jaksanut. Se on antanut tsemppiä ja voimaa ja toisaalta herkistänyt intuitiotanikin. Iloa marraskuuhun. Halaus!

  • Reply suvi marraskuu 12, 2017 at 13:25

    Olipa samanlaisia ajatuksia herättävä teksti, bongasin linkin erityisherkkien fb-ryhmästä ja kiitos kun jaoit sen sinne!
    Kokemasi kuulostaa tosi raskaalta, mutta toisaalta tekstisi loi toivoa omaan tulevaisuuteen ja sitä oli tavallaan lohduttavaa lukea ja huomata että on toisiakin samantyyppisessä tilanteessa olevia. Itse lopetin hoitajan opinnot kesken vain vuosi ennen valmistumista, tästä päätöksestä kulunut nyt 3kuukautta ja tuntuu todellakin kuin vuodelta. Olin niin loppu opintoihin, eikä ala tuntunut ollenkaan minunlaiselleni hiljaiselle herkälle sopivalta. Siitäpä sitten alkoi hirveä tulevaisuuden pohdinta, kiireinen vakityö siivoojana, uupumus, masennus, e-pillereuden aiheuttamat mielenterveysongelmat, terapiakäynnit, väsymys ja itsensä huolehtimisen laiminlyönti. Hienoa että sinulla on siellä asiat jo paremmin 🙂 täälläkin pikkuhiljaa etenee parempaan, pitäisi vain keksiä mikä ammatti olisi sopiva jottta pääsisi takaisin kouluelämään ennen kuin loppuunpalaa täysin siivoojan työhön.
    Jäänkin seuraamaan kirjotituksiasi tänne. Oikein mukavaa joulun odotusta sinne! 🙂

    • Reply Anna-Maria marraskuu 12, 2017 at 19:47

      Moi Suvi! Kiitos kun jaoit tarinasi. Ihana kuulla että sait jotain omiin pohdintoihisi <3

      Tärkein neuvoni on pyytää ajoissa apua eikä tyytyä epätyydyttävään ratkaisuun, niinkuin minä tein alkuun, kun koin että en saa apua. Olisi pitänyt pyytää kovempaa, useammin eikä luovuttaa. Sehän siinä toki on, kun on jo ennestään uupunut, ei meinaa jaksaa moista rumbaa. Tässä voisi auttaa läheisten tuki.

      Olen iloinen että sinullakin asiat etenevät ja olet saanut myös terapiakäyntejä. Toivottvasti saat niistä myös tarvitsemaasi apua? <3

      Toivottavasti saat tukea myös urapohdintoihisi? Minusta tulevaisuuden ammattia miettiessä olisi tärkeintä tutustua itseensä ja sitten miettiä mitkä ovat omia arvoja jotka määrittelevät valintoja. Näillä pohdinnoilla ja tiedoilla pääsee pikkuhiljaa omille jäljilleen - mielestäni paremmin kuin ammatinavalintesteillä, jotka auttavat myöhemmässä vaiheessa - ja voi lähteä kartoittamaan omia vahvuuksia ja heikkouksia, mitä ei ainakaan halua tehdä ja minkä tyyppisiä töitä ehkäpä haluaisi tehdä.

      Hyvää joulun odotusta sinnekin! Halaus <3

  • Reply Katja marraskuu 12, 2017 at 21:06

    Tässä oli niin paljon tuttua. Voi sitä ahdistusta minkä kerran sain työkkärin kanssa tapellessa. Ja sitä väsymystä ja syyllistämistä minkä sai kun jätti unelmaduunin. Jaja… Olisi kivaa jutella näistä kaikista jutuista kasvotusten. Tänne kirjoitan nyt vain, että ihanaa että olet paremmalla tiellä. <3

    • Reply Anna-Maria marraskuu 12, 2017 at 21:46

      No hei Katja rakas, me todellakin jutellaan! Vertaistukea puolin ja toisin <3

  • Reply Hoitaja marraskuu 12, 2017 at 22:02

    Kiitos tekstistäsi. Herätti ajatuksia. Olen myös hoitaja, jolla taustalla masennus sekä työssäuupuminen. Sain päätöksen ammatillisesta kuntoutuksesta, olin innoissani, pääsisin opiskelemaan jotain uutta, pois hoitoalalta. Pettymys oli valtava, kun soitin päätöksen tekijälle ja hän kertoi, etteivät tue opintoja, vaan mun pitäs lähtee työkokeiluun. Sitä itkun määrää. Oon ihan lamaantunut. Elämän suunta aivan hukassa. Voi, kuinka olisin toivonut voivani vain lähteä ja alottaa uusiksi elämän suunnan. No, ehkä tää vielä aukee….

    • Reply Anna-Maria marraskuu 13, 2017 at 13:00

      Onpa ikävä tilanne. Kirjoititkin, että olet lamaantunut ja elämän suunta on nyt hukassa. Ehkä nämä tunteet yrittävät kertoa sulle jotain? Nyt näin sinua tuntematta ja mutu-tuntumalla uskallan heittää ajatuksen ilmaan. Toivottavasti et pahastu. Voisiko olla niin, että kaipaisit jonkinlaista itsetuntemuksen opettelua, jotta takaiskut eivät pääsisi vakuttamaan niin voimalla? Uskon että oman persoonan ristiriidat ja ongelmat olisi hyvä kohdata, ehkä parantaakin, jotta pääsee eteenpäin. Kannustan pyytämään vielä apua henkilölta jonka katsot itsellesi sopivaksi ja johon luotat. Se voi olla psykoterapeutti tai esim. life coach, tai vaikka joku läheinen jonka kanssa voisi peilailla ajatuksia ja saada uutta näkökulmaa. Voi myös olla että olen väärässä. Jokataoauksessa, toivon sinulle paljon voimia, iloa ja positiivisuutta elämääsi. Nyt kun olet päässyt eteenpäin, älä tyydy itsellesi epäsopivaan ratkaisuun. Sinä anasaitset parasta. On kyseessä sinun elämäsi. Halaus! <3

  • Reply Lady of The Mess marraskuu 12, 2017 at 23:14

    ”Herkkä ei tarkoita että olisi heikko” – niin totta! Silti – joskus on rohkeaa myöntää myös olevansa se heikko. Sillä vain heikko voi tuntea, miten hyvältä tuntuu vahvistuminen. Ja osaa arvostaa pieniäkin askelia eteenpäin. Anna aikaa itsellesi. Anna aikaa levolle – väsymykselle on syynsä. Tavoittele unelmiasi mutta etene harkiten ja nautiskellen. Älä kiirehdi – pääset kyllä perille. Olet jo hyvän matkaa kulkenut pois suorituskeskeisestä tekemisestä – jatka sitä. Olen itse kokenut monesti, että kun luulee tietävänsä, mihin on menossa, kiirehtii liikaa – ja voimat eivät riitäkään. Tai kulkee niin nopeasti ettei näe sitä tien sivuhaaraa, jossa saattaisi olla vielä jotain minulle tarkoitettua. Kulkee vain suoraan – ja joutuu palaamaan taaksepäin. Mutta ei hätää silloinkaan, sillä ei se sivuhaara sieltä minnekään ole kadonnut vaan odottanut minua.
    Voimia sinulle, upea sinnikäs nainen, etsiä ja löytää se oma tiesi <3

    • Reply Anna-Maria marraskuu 13, 2017 at 13:02

      Kiitos tästä. Jonkinlainen levollisuus laskeutui rintakehälle kuin luin <3 Olet aivan oikeassa tässä. En voisi paremmin kuvata 🙂

  • Reply Hanna-Mari marraskuu 13, 2017 at 07:03

    Rehellinen ja rohkea kirjoitus. Olet rakas ❤ Jutellaan lisää pian ❤

    • Reply Anna-Maria marraskuu 13, 2017 at 13:03

      Kiitos! Sinä olet rakas myös <3 Pian nähdään! Halaus!

  • Reply Susanna marraskuu 13, 2017 at 11:02

    Vaatii rohkeutta jättää kaikki entinen ns.”helppo elämä” taakse ja lähteä kohti suurta tuntematonta. Koen samaistuvani tapaukseesi jonkin verran, sillä olen itse jättänyt lähihoitajan opinnot ja työn taakseni. Samassa rytäkässä meni silloinen parisuhde ja moni muu asia. Nyt kun katson taaksepäin, huomaan että se oli elämäni paras päätös. Opiskelen uutta alaa (luulin aina että hoitoala olisi mulle SE juttu mutta taisinkin olla liian kiltti ja joustava siihen työhön) ja uudesta suhteesta kasvoi ihana perhe. Jättäessäni kaiken vanhan ja hyväksi kuvitellun, tuntui kuin hyppäisin pimeään rotkoon mutta se oli tehtävä ja käytävä läpi että siitä syntyi jotain todella kaunista ja ihanaa. Mitään kun ei saa ilmaiseksi.

    Toivotan sinulle jaksamista tiellesi ja rohkeutta kohdata eteen tulevat asiat. Olen varma että muutaman vuoden päästä katsot taaksepäin ja sanot; Elämäni Paras Päätös! 🙂

    • Reply Anna-Maria marraskuu 13, 2017 at 13:10

      Kiitos Susanna kun jätit kommenttia 🙂 Miten ihanaa kuulla että olet löytänyt oman suunnan. Olen siitä tosi iloinen. Olet oikeassa, se vaatii rohkeutta. Samaistun hyvin kuvaamaasi rotkoon. Kirjoitin tuntemuksiani entisessä blogissanikin, ja silloin taisin kuvata seisovani kuilun edessä. Tuntui hurjalta astua sinne, kun ei tiennyt onko siellä mitään mikä ottaa vastaan vai rysähtääkö pohjaan vain. Mutta nyt se on tehty. Tuli kyllä tällejä ja kolhuja mutta sanon silti jo nyt, että se oli elämäni paras päätös. En olisi voinut jäädä vanhaan enää.

      Iloa ja valoa marraskuuhusi! <3

  • Reply Hani marraskuu 13, 2017 at 18:00

    Kiehtova ja sydämellinen tarina, koska monet kokemuksesi olivat hyvin samoja kuin itselläni. Jäin pois työelämästä vuosi sitten enkä ole katunut päivääkään. Välillä rahat olleet lopussa ja välillä on olo tuntunut yksinäiseltä. Mutta parempi muuttaa elämäänsä kuin jäädä jumiin vanhaan, kuluttavaan ja epäterveeseen työyhteisöön ja työhön. Kerran täällä (kaiketi) vain eletään joten kohti uusia seikkailuja!

    Sen haluan vain sanoa, että anna muutoksille aikaa. Vuosi on minulle ainakin ollut aika mukava aika, kun on voinut välillä palata menneeseen, välillä pohtia tulevaa ja välillä unohtaa kaiken käyttäen aikansa kaikkeen muuhun. Palaten sitten taas sopivassa välissä miettimään itseään, elämäänsä ja pähkimään tulevaisuutta.

    Nyt olen aloittamassa opinnot ja vaihtamassa täysin alaa. Uusi koulutus on aiemman rakkaan harrastukseni alalta joten tuntuu vatsanpohjaa kutkuttavalta suunnata taas opintojen pariin.

    Lämpöä, lempeyttä ja valoa sinulle <3

    PS. Asun vielä pari kuukautta Hämeenlinnassa. Jos haluat kahville esim. ihanaan Villa Marenkiin juttelemaan, laita viesti 🙂

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:11

      Lämmin kiitos viestistäsi 🙂 Olet varmasti oikeassa. Aikaa tarvitaan. Ja kärsivällisyyttä. En ole kärsivällinen perusluonteeltani, joten sen opetteleminen onkin tärkeää. Antoisaa mutta raskastakin. Ihana kuulla että olet löytänyt itsellesi uuden alan, ja vielä harrastukseen liittyen. Mahtavaa! <3 Onnittelut siitä. Valoa sinullekin, ja iloa opintoihisi! <3

  • Reply Katja/jumalainenseikkailu marraskuu 13, 2017 at 18:00

    Tuttuja tunteita. Itse olin kesällä kaksi kuukautta sairaslomalla, en kylläkään työni takia, vaan muuten liian vauhdikkaan elämän ja suorittamisen ym. Syitä oli paljon. Toipuminen on onneksi alkanut ja paljon olen tehnyt muutoksia, mutta nyt huomaan pelkääväni uutta sairaslomaa koko ajan, se oli niin lamaannuttavaa. Mutta eiköhän tämä tästä 🙂 Entisestä elämästäni poiketen jokaiseen päivääni kuuluu nyt taukoja ja lepoa. Yöunia se harmi vain ei ole saanut kuntoon. Viittasin omaan sairaslomaani blogissa otsikolla Tarina, jota ei kerrota, jos haluat lukea 🙂

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:23

      Hei Katja! Onpa kurjaa että uupuminen kohtasi sinutkin. Hyvä kuitenkin että toipuminen on alkanut ja osaat levätä ja tauottaa tarpeeksi. Tämä on minullekin tärkeää. Elinehto jopa. Toivottavasti unet taas palaavat. Ymmärrän tosi hyvin kuinka inhottavaa unettmuus on. Minäkin kärsin siitä pitkään. Viime vuodet olen onnekseni nukkunut hyvin satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta, sekä työputkien aikaisia ajanjaksoja. Huomasin sokerin ja valkoisen vehnän käytön vähentämisen auttavan. Olen tasaisempi ilman niiden vaikutusta.

      Luin postauksesi ja pystyin samaistumaan moneen kohtaan. Kohta ”Sillä vuoren huipullehan pääsee paremmin se, joka kulkee rauhassa, joka malttaa totutella ohueen ilmanalaan, kuin se, joka kiireesti vain viuhtoo kohti huippua ympärilleen katsomatta” osui johonkin itsessäni. Kiitos tästä muistutuksesta <3 Toivon sulle kovasti voimia ja parempia unia <3

  • Reply Sini Sysimetsä marraskuu 13, 2017 at 18:23

    Hei, luin tekstisi. Itse aikoinani keskeytin opinnot ja lähdin irrottautumaan systeemistä. Päivääkään en ole katunut. Nyt 29 vuoden jälkeen olen onnellinen valinnoistani………. http://www.sinisysimetsa.net

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:27

      Hei Sini! Kävin lukemassa tarinasi. Mielenkiintoista! Miten hienoa, että löysit oman tiesi ja tapasi tehdä asioita <3

  • Reply Aliisa marraskuu 13, 2017 at 18:55

    Kiitos! Näissä asioissa todella tarvitaan vertaistukea, sillä esimerkiksi itse häpesin miten olen mennyt opiskelemaan jotain mitä en todella halua ja vääristä syistä, koska en päässyt sinne minne olisin halunnut ja tein töitä vain jotta saan rahaa opiskeluun, mutta sitten uuvuin. Monesti. Plus: Monta raskasta parisuhteen yritystä. Mutta olen kulkenut sellaisen tien missä alkaa oma terveys olla tärkeintä, eikä raha, eikä läheisimpienkään mielipide enää saa toimimaan niin helposti itseäni vastaan. Joskus pelko on saanut kulkemaan väärään suuntaan… Luulen että kaikkia ei kasvateta vapaaseen elämään, oman itsensä kuuntelemiseen.. Vaikka siellä väärässäkin suunnassa on aina aarteita vaikka tunteet eivät niin voimauttavia olekaan. Koska tietää olleensa vastuussa valinnoistaan, jotka eivät ole olleet ”omaa voimaa lisääviä”, mutta ehkä on menty tämä tie jotta.. En vielä tiedä. Mutta olen ainakin vapaa entisistä normeista ja tällä hetkellä elän vapaana hetken aikaa toipuen ja oppien maailmalla:) ehkä kohta olen taas kykenevä palaamaan ”normaalimpaan yhteiskuntaan”.. Vai onko tämä normaali vain päämme sisällä? 🙂 ja yrittämään uudestaan… Mutta summa summarum jaksoin raskaat työt unelmani takia, mutta aikarajat tulevat vastaan. Tiedostin hukkaavani elämääni jatkaen samalla tavalla, mikä oli tuskallista kohdata. Mutta yritän elää silti rauhassa, mikä on HSP: lle tärkeää.. 🙂 Ja yrittää olla lähtemättä suorittamaan uutta elämää. Tärkeää että se maistuu ja tuntuisi hyvältä 🙂 katsotaan!! Ja mielenkiintoista että mm. NLP:stä on muunmuassa ollut apua. Enemmänkin kuin kognitiivisesta psykoterapiasta.. Aina ei oikea tapa auttaa jotakin harmi löydy tarpeeksi ajoissa! Toivottavasti terveydenhuolto kehittyy tässäkin hoitoon ohjaamisen asiassa… Itse tarvitsin enemmänkin couchausta kuin terapiaa kenties. Mutta enhän minä sitä silloin tiennyt :’).. Tai ehkä molempi parempi..

    Mutta energia alkaa palata, toivon niin, ja omat tutut positiiviset persoonan piirteet,olen siitä onnellinen, päivä kerrallaan ^^

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:37

      Hei Aliisa! Ihanaa kun jaoit tarinaasi. Sait hymyn huulille 🙂 Olen samaa mieltä monesta asiasta. Itsetuntemus matkan varrella tosiaan kasvaa, eikä silloin läheistenkään mielipiteet vaikuta samalla tavalla kuin silloin, kun ei oikein itse tiennyt kuka on ja mitkä valinnat olisi hyväksi juuri minulle. Se on tosi vapauttavaa. Tottakai on hyvä peilata ja kuulla eri näkemyksiä, mutta on kuitenkin itse vastuussa omista päätöksistään. Varmasti myös pelot vaikuttavat, niinkuin kirjoitit. Pelot rajoittavat varmasti monen elämää. Minunkin, mutta onneksi tiedostan nyt enemmän ja osaan joskus mennä pelkoja päinkin, jotta ne eivät hallitse. Sivusit myös yhteiskunta-teemaa. Tämä onkin mielenkiintoinen minusta. Se kun on vain jonkun ihmisen tai ihmisten keksimä systeemi. Se voi olla normi, mutta ei välttämättä tunnu silti oikealta tavalta elää. Monet yhteiskuntamme säännöt ovat myös kovin rajoittavia ja sotivat omia arvojani vastaankin. Hienoa että alat taas energisoitua. Olen siitä iloinen puolestasi! Toivon paljon valoa, iloa ja voimaa marraskuuhusi <3

  • Reply Anna marraskuu 13, 2017 at 19:35

    Hei!

    Kiitos hienosta kirjoituksesta. Jätin itse taakseni hoitoalan työn viime keväänä. Paljon on ollut samankaltaisia mietteitä/ajatuksia. Tsemppiä siulle tulevaan! 😊. Pitää vaan varmasti aina luottaa että asiat järjestyy. Terveys on kuitenkin tärkeä juttu ja siitä kannattaa pitää huolta. Sen oppinut tällä aikavälillä:).

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:42

      Kiitos sulle Anna kun luit ja jätit vielä merkinkin itsestäsi tänne <3 Mä toivon myös sulle hurjasti tsemppiä! Jos haluat kirjoittaa ja kertoa, kuulisin mielelläni miksi päädyit jättäytymään työstäsi ja mitä nyt suunnittelet? Ymmärrän myös jos et halua jakaa, tämä viestisi jo itsessään ilahdutti <3 Iloa elämääsi ja kyllä, luotetaan siihen että elämä kantaa ja asiat järjestyvät <3

  • Reply Täti keltainen marraskuu 13, 2017 at 22:09

    Oi, oi.. tää kosketti ja kovaa, tavoitin nuo tunteet todella hyvin. Minulla samankaltainen tausta, joka päättyi vaikeaan uupumukseen vuosi sitten. Pettymys itseni kohtaan aiheutti, masennuksen ja ahdistuneisuutta. Pitkä, pitkä matka on ollut, juopoista tulee edelleen, mutta suunta ylös, eivätkä kuopat enää aiheuta paniikkia…

    Vaikeinta vuoden varrella on ollut se, että omia fiiliksiä ja väsymystä on joutunut todistelemaan lukemattomia kertoja. Uupunut, ei todellakaan saa rauhaa toipua. Siitä pitää mm Kela huolen.
    Minun toipumisen avaimet ovat olleet lääkitys, jooga ja terapia.
    Nyt tammikuussa alkaa toivottavasti opinnot uutta ammattia varten. Ravintola-alalta hoitoalalle…
    kiitos kertomuksistasi ja voimia syksyyn!

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:52

      Halaus sinulle sinne! <3 Onpa hyvä kuulla että suunta on ylöspäin ja että sait apua. Olet ihan oikeassa, uupumusta joutuu todistelemaan liiankin kanssa. Silloin se alkaa kääntyä itseään vastaan. Tai näin kävi minulle. Oli vain pärjättävä ja kun vihdoin sai levätä, sitä piti vielä sittenkin todistella. Minä aloin tässä kohtaa epäilemään, ettenkö sittenkään saa levätä, ja että joudunko sittenkin takaisin vanhaan. Se oli hurjaa. Ja niin turhaa. Toivon että näitä asioita voisi muuttaa, eikä yhteiskuntamme toimisi niin hiton kankeasti ja tasapäistävästi. Onnea uuteen, ja sekä iloa ja voimia! Asiat järjestyvät kyllä <3 Kiitos kun jätit viestiä!

  • Reply Täti keltainen marraskuu 13, 2017 at 22:11

    Juopoista tulee edelleen = kuoppia tulee edelleen 😆

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 11:53

      😀

  • Reply Maire marraskuu 14, 2017 at 06:31

    Todella hieno ja rohkea avaus. Tiedän itse miten uupumus salakavalasti iskee ja aina ei edes siihen liittyviä oireita tunnista ennekuin on jo liian myöhäistä. Sinulle tarjotaan siinä vaiheessa pillereitä, niinkuin se olisi jokin ratkaisu. Taloudelliesti olet kiinni työssä ja yhteiskunta esittää kohtuuttomia vaatimuksia. Todellisuudessa kukaan ei viimekädessä ajattele sitä miten sinä oikeasti voit ja miten sinä oikeasti selviät. Kaikki riippuu itsestäsi ja siitä, että vihdoin uskollat katsoa sisimpääsi ja luottaa siihen miltä sinusta tuntuu – sillä ei ole mitään merkitystä mitä muut ajattelevat tai sanovat. Meille on tullut käsitys itsestämme siten, kun muut meidät näkevät ja sen kautta oman itsen rakastaminen on vaikeaa, koska emme olekkaan niin täydellisisä kuin meiltä ododtetaan. Työssä aikatauluteen kaikki ja samalla sinun on oltava valmiina muuttamaan ja sopeutumaan kaikkeen muutokseen, on se sitten järkevää tai ei. Työpaikkalla ylläpidetään ”lainmukaista” työterveyshuoltoa ja työterveyshyvinvointia, silti sinulle ei anneta siihen aikaa, että voisit toteuttaa sitä. Oma kolmikanta keskustelu lääkäri, esimies ja minä päätyi, esimiehen näkemykseen työjärjestelyistä, että kun yhtiön hallitus ja strategia näin edellyttää niin ei ole mahdollista tehdä joustoa tai poikkeamia kenenkään yksittäisen henkilön kohdalta. Samalla puhutaan työhynvoinnista ja työssä jaksamisesta. Mindfullness on valjastettu työnajantajan työkaluksi tietyin tarkoitusperin ja kun ymmärrät sen sinusta on tullut negatiivinen ja se masentaa sinua vielä lisää. Sinulla annetaan vain yksi mahdollisuus- muuta asenteesi, ota pilleri ja tee niinkuin käsketään. Luovuus ihmisestä näin viedään pois ja sinusta tulee sitä harmaata massaa, joka kulkee tunteettomasti elämän läpi toimien kuin robotti tai sen näyttöpäätteen jatke, jolla teet töitä.
    Onnea sinulle rohkeasti heittäytymällä pois siitä mikä ei tuota sinulle hyvää oloa ja mielenkiintoista matkaa sisimpääsi, missä kaikki on täydellistä kunhan sen vain oivaltaa.

    • Reply Anna-Maria marraskuu 14, 2017 at 12:05

      Kiitos Maire viestistäsi <3 Sinullakin ilmeisen raskas kokemus taustalla. Onpa harmllista että kolmikantakeskustelusi päättyi noin kankeasti. Joustamattomuus on asia joka suututtaa. Joustavuus on kuitenkin tosi tärkeä asia, hyvin oleellinen monessa, mutta varsinkin työhyvinvoinnissa. Toivottavasti tilanteesi on menossa parempaan suuntaan?
      Viimeiseen lauseeseesi viitaten: Kiitos tosi paljon <3 Elämme mielenkiintoisia aikoja 🙂

  • Reply Marjo-Riitta marraskuu 17, 2017 at 15:05

    Itse painin hieman samanlaisten ongelmien kanssa enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä.
    Tällaiset tekstit herättelee hyviä ajatuksia ♡

    • Reply Anna-Maria marraskuu 17, 2017 at 15:19

      Mun neuvo on, anna itsellesi lepoa jotta voit kuunnella mitä sydän sanoo. Se tietää <3 Voimia!!!!

    Leave a Reply