Hyvinvointi, Mieli

Kun klaustrofobinen laitesukeltaa

maaliskuu 31, 2017

Mieli pystyy ja taipuu moneen, kun tahtoo ja keskittyy.

En ole maailman ihmisistä varmastikaan se kaikkein ahtaan- tai suljetunpaikankammoisin, mutta jo pääni päälle heitetty peitto, jota pidetään halausotteella ympärilläni, saa haukkomaan henkeä ja ahdistumaan.

Ajatus luolista saa sydämeni lyömään nopeammin, ja mielikuva ahtaaseen joutumisesta tai hengittämisestä jonkin laitteen läpi, kun päällä on monta metriä vettä, lisää sydänparan kierroksia. Siksi laitesukeltaminen ei ole tuntunut itselle luontaiselta tavalta tutkia merenalaista elämää.

Kunnes löysin itseni pari vuotta sitten luolasta. Snorklaamasta. Voit lukea tuosta kokemuksestani tästä aiemmasta postauksestani.

Tuo kokemus sai näkemään oman mielen voiman uudella tavalla. Ajatus laitesukeltamisen kokeilusta jäi kytemään. Tuntui väärältä antaa pelkojen pitää vallassaan, ja rajoittaa elämääni. Alkuvuodesta puhuin ajatuksistani miehellenikin.

Sitten tuli Janin ja minun vuosipäivä. Löysin tyynyn alta lahjakortin, joka oli osoitettu laitesukelluskokeiluun Riihimäelle. Oli otettava itsestä mittaa.

Nyt kokemus on takana, enkä voi lakata ihmettelemästä uskaliaisuuttani. Kun palaan mielessäni 3,5 metrin syvyyteen altaan pohjalle painavana ja kyvyttömänä nousta pintaan noin vain halutessani, rintaani alkaa hiukan puristaa. On pakko kummastella, mistä tuo rohkeuteni sekä päättäväisyyteni oikein kumpusi?

Rohkeushan on sitä, että tekee asioita jotka pelottavat.

 

TIETOINEN HENGITYS AUTTAA

Homma alkoi teoriaosuudella. Kävimme läpi tärkeimmät vedenalaiset viittomat ja sukellustarvikkeiden osat sekä nimet. Huomasin hengityksen pyrkivän pinnallisemmaksi merkkinä jännityksestä.

Hengitin tietoisesti tarpeeksi syvään sisään ja saman verran ulos. Puhun tarkoituksellisen rauhallisesti, jotta kehoni energia pysyisi tasaisena. Taisin onnistua, koska Jani kuvaili aistineensa minusta rauhallisuutta, eikä suinkaan pakokauhua jota hän alkuun epäili minun tuntevan.

Varsinkin niin hetkinä, kun tietoa tuli paljon ja tuntui etten pysty omaksumaan sitä, hermostuneisuus yritti saada valtaa. Sitten mietin, että asiat selviävät kyllä, ja onhan tästä muutkin suoriutuneet.

Uimalasien ja räpylöiden testaamisen jälkeen tuli osuus, jonka vuoksi olin alunperin päätynyt tuona iltana Riihimäen uimahalliin. Piti hengittää laitteen kautta.

Laitoin regulaattorin tuttiosan suuhuni. Puhalsin voimakkaasti ulos. Sitten hengitin paineilmaa keuhkoihini.

Ei se tuntunutkaan vaikealta. Ei raskaalta tai mahdottomaltakaan. Ulostuleva ilma piti hassua pörinää, mutta se kuulemma kuului asiaan, eikä sitä tapahdu veden alla.

PINNAN ALLE

Vesi oli kylmää ja laitteet tuntuivat painavilta. Oli vaikea pysyä pystyssä, kun paineilmasäiliö sekä tasapainoliivi huojuttivat tasapainoani. Ei silti hermostuttanut vielä.

Sitten harjoiteltiin veden alla hengittämistä. Se olikin yllättävän helppoa siihen nähden, millaisen peikon olin siitä itselleni tehnyt.

Laitesukeltamisessa on tärkeää hengittää koko ajan, muuten paineiden kanssa tulee ongelmia, jotka voivat vaikuttaa keuhkoihin. Onneksi olen tehnyt hengitysharjoituksia jo vuoden. Siitä oli selkeästi hyötyä. Paitsi yhden kerran…

Harjoittelimme myös maskin tyhjentämistä vedestä ja huurusta pinnan alla. Ensin päästin maskiin hiukan vettä, huljuttelin lasit puhtaiksi ravistelemalla päätä kevyesti. Sitten käänsin katseen ylös, painoin maskin yläreunasta ja puhalsin nenän kautta ulos niin, että vesi tuli ulos lasien alareunasta. Kuulostaa yksinkertaiselta. Miksi se ei sitten tuntunut siltä vedessä?

Paineiden vaihtelu, eli se kuinka pääsee syvemmälle ja taas pinnan suuntaan, oli haastavaa. En oikeastaan osaa selittää miten se tapahtuu, koska en hanskannut sitä. Siitä huolimatta löysin itseni altaan syvästä päästä, vatsallani makaamasta ja hengittämästä.

”Mietin, että tässä sitä nyt ollaan. Onpa epätodellista”.

Se oli enemmän, kuin olin osannut aavistaa. Minulle olisi riittänyt matalassa päässä testailukin. Olisin saanut jo siitä itseni ylittämisen tunteen.

Olo ei ollut mukava oikeastaan missään vaiheessa harjoittelua, enkä voi sanoa kokemuksen olleen hauskanpitoa.

Kun teki jo kipeää, muistin, että korvien painetta pitää tasata. Paineilman hengittäminen kuivatti kurkkuni ja suuni santapaperiksi. Tunsin takahampaani pinnat oudosti. Jossain kohtaa unohdin hengittää.

Silloin, sen huomatessani ajattelin, että herran jumala, just tätä ei saanut tehdä. Pakokauhu kävi oven takana. Pidin pään kylmänä, palautin ajatukseni hengittämiseen ja mietin, että se on ainut mitä juuri nyt täytyy tehdä. Näytin ohjaajalle ok merkkiä vastaukseksi hänen viittomaansa kysymykseen, onko kaikki kunnossa.

”Koko kroppa huusi haluaan päästä pinnan alta pois”.

En silti mennyt. Jäin, ja katselin ympärilleni. Pinnan alla sinisessä maailmassa oli paljon muitakin. Oli meidän ryhmämme muita jäseniä, ja uppopallon pelaajia, joka istuivat ilman happilaitteita tyynen rauhallisina melkein neljän metrin syvyydessä altaan pohjalla. Seurasivat siellä meidän toikkarointiamme.

Testailin ylös- ja alaspäin etenemistä ohjaajan ohjauksessa siihen saakka, kunnes kurkun kuivuus alkoi tuntui sietämättömältä. Näytin peukkua, joka on merkki siitä, että tahdon ylös. Ohjaaja auttoi nappuloiden kanssa. Näytti, että painat vain vähän (muuten olisin sinkoutunut liian nopeasti pintaan). Minä tein työtä käskettyä ja pikkuhiljaa olimme pinnalla. Nappasin tutin pois suustani. Pidin kiinni altaan ratamerkistä, yskin ja nieleskelin. Olin ihan poikki.

Allasajan loputtua istuin saunassa yksin. Mietin oliko äskeinen totta. Jos olisin jaksanut, olisin röyhistänyt rintaani.

”Mä tein sen”.

You Might Also Like