Ajatuksia, Hyvinvointi, Mieli

Oletko sinäkin aikuisteini?

helmikuu 13, 2017

Kun kohtasin ammattillisen identiteettikriisin – joka paljastui lopulta vain jäävuoren huipuksi, kun pinnan alla odotti suuremmat asiat – aloin nähdä ympärilläni omaa etua tavoittelevia, ahdistuneita, hukassa olevia ihmisiä jotka selkeästi kuvittelevat, että se joka huutaa äänekkäimmin voittaa.

Kuinka niin monet aikuiset ovat jääneet henkisesti teini-ikäisen tai korkeintaan parikymppisen tasolle?, Ryhdyin pohtimaan. Monella ei ole aikomustakaan kehittyä mihinkään suuntaan, saati aikuisesti käyttäytyviksi, itsestään ja muista vastuun kantaviksi yhteiskunnan jäseniksi. Toisaalta, koko yhteiskunnan rakenne on alkanut vaikuttaa lasten leikkikentältä. Ja termi lapsellinen, sekin on alkanut kuulostaa absurdilta kun samalla monet aikuiset käyttäytyvät sellaisen lapsen tavoin, joka ei ole vielä oppinut säännöstelemään käyttäytymistään.

 

Muistan kun siinä ehkä kahdeksan- tai yhdeksän vuotiaana lueskelin muina lapsina äidin sivistyssanakirjaa. Samoihin aikoihin saatoin lainata kirjastosta psykiatrisen tietokirjan. Luin muutenkin paljon ja nopeasti. Kävin tiistai-iltaisin kirjoituskoulussa. Olin hyvä piirtämään ja tein ”tieteellisiä” kokeita hiivalla sekä kukkien kastelujärjestelmillä. Annoin ulkomaanmatkoilla kerjäläisille lomarahojani. Sain uskonnosta todistukseen kiitettävän ja kannoin pahasti haavoittuneen oravan äidille korjattavaksi. Perheen asuntovaunumatkoilla säästin aamupalajuustoa kulkukissoille (teen tätä samaa matkoilla edelleen). Olin ihan varma, että osaan ennustaa. Olin utelias, luova, henkinen sekä empaattinen.

Teini-iän ja sitä seuranneiden epäterveiden ihmissuhteiden myllerryksessä hukkasin itseni. Oma kehitys jäi liian nopean itsenäistymisen ja teiniangstin jalkoihin. Mielenkiinnonkohteet ja kaikki oma unohtui vuosiksi. Teininä ja nuorena aikuisena voin huonosti. En tuntenut itseäni. Luulin pitäväni asioista, joista todellisuudessa en ollut kovinkaan syvällisesti kiinnostunut. En tiennyt mitä haluan elämälläni tehdä, mutta samaan aikaan näitä valintoja kuitenkin tehtiin.

Päädyin hoitoalalle, vaikka lapsena sanoinkin topakasti ettei minusta koskaan ainakaan hoitajaa tule. Vaikka vuosien ajan kaduin alalle lähtöä, olen nyt ymmärtänyt, että ellen olisi päätynyt tähän ammattiin, en ehkä olisi joutunut näiden kipuilujeni ja kriisieni keskelle. En olisi joutunut käsittelemään hurjaa määrää asioita, enkä olisi päässyt taas niin sanotusti omille jäljilleni. Ehkä en vieläkään ole täysin kokonainen, mutta tunnistan itsessäni taas tuttuja ominaisuuksia lapsuudestani. Se tuntuu hyvältä. Oikealta ja tutulta.

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja, kuuluu näytelmäkirjailija Oscar Wilden lausahtama aforismi.

Murto-osa ihmisistä pystynee olemaan omia itsejään koko elämänsä ajan. Säilyttämään lapsen aitouden, mutta kehittymään aikuisiksi. Pieni osa ehkä löytää persoonallisuutensa ajan myötä ja saavuttaa tilan, jolloin kokee oikeasti elävänsä oman näköistään elämää. Epäilen kuitenkin suuren osan jäävän eräänlaisiksi keskeneräisiksi aikuisteineiksi, joita ympäristö ja yleiset normit ohjailevat.

Kriisi olisi mahdollisuus kehittyä. Olen todennut tämän omassa elämässäni, joten ei se aivan tuulesta temmattu sanonta kai ole.

Kun kriisi osuu kohdalle, moni hakeutuu lääkärin pakeille. Saa masennuslääkereseptin kouraan ja turruttaa sitten tunteensa (niin minäkin tein joskus, ja vieläpä moneen kertaan). Epäilee olevansa pian melkein onnellinen – tai ainakin vähän vähemmän onneton – vaikka tyhjä kumina täyttää ylävatsaa ja olo on yksinäinen. Siitä huolimatta, että ympärillä voi olla ihmisiä.

Entä jos emme pelkäisi vastoinkäymisiä? Entä jos ymmärtäisimme asennoitua kriisiin kehitysprosessina?

Harjoittelisimme ottamaan vastuuta itsestämme ja sietämään epämukavuuden tunnetta.

Hoksaisimme, ettei synkkyyden tai ahdistuksen tarvitse olla lopullinen tunne.

Opettelisimme analysoimaan ja hallitsemaan omia tunteitamme.

Ottaisimme opiksemme, kehittyisimme mentaalisesti vahvemmiksi ja ehjemmiksi ihmisiksi. Omiksi persooniksemme.

Kiittäisimme, että meille annettiin siihen tilaisuus.

Ehkä kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, mutta kyllä siitä kannattaisi selkoa ottaa, eikö vain? Palkintona voi olla, ei enempää eikä vähempää kuin parempi ja tasapainoisempi elämä.

You Might Also Like